Laihdutuslaite revisited ja sukupuolikasvatusta singaporelaiseen malliin

Enpä ole taas muutamaan päivään kirjoitellut, kun ei ole ihmeempiä tapahtunut, mutta tänään tulikin sitten kirjoitettavaa kahdesta aiheesta kerralla. On vaan ihan pakko jakaa nämä kokemukset teidän kanssa. Ensinnäkin, muistatteko kun kerroin Kuala Lumpurissa näkemästäni uudesta laihdutuslaitteesta, siis siitä,jolla ratsastetaan? Muistutukseksi lainaan tässä itserakkaasti omaa tekstiäni laitteen mainoskampanjasta:
"Kaiken huippuna oli vieressä tv:ssä pyörivä mainosvideo, jossa kymmenisen nuorta mallityttöä puettuina valkoisiin paljastaviin cowboy-asuihin ja -hattuihin ratsasti laitteella hekumallinen ilme kasvoillaan modernin musiikin tahtiin. Olin kuolla nauruun, vaikka markkinointikampanja oli tietysti ihan vakavissaan"

No, tänään kävi luennolla ilmi, että kyseisen tuotteen nimi on iGallop, ja että markkinointikampanja, johon oli panostettu miljoonia, oli lopulta floppi. Miksikö? No, siksi että kaikille muillekin kuluttajille tuli kyseisestä pätkästä sama mielleyhtymä kuin minullekin, ja mainoksia on vuoronperään pilkattu ja paheksuttu tiedotusvälineissä. Ja kiitos kaikkien nettinörttien ystävän, YouTuben, minulla on tässä teille linkki kyseiseen mainokseen.Olkaapa hyvät.Valitettavasti äänenlaatu ei ole kovin hyvä, mutta etteköhän saa tuosta ihan tarpeeksi selvää...

Ja sitten ihan eri aiheeseen, eli paikallisten sukupuolikasvatuksen tasoon kouluissa. Mulla oli tänään päivän viimeisenä ohjelmana n.klo 18-20.30 ryhmätapaaminen, jossa oli tarkoitus pohtia sopivaa markkinointikampanjaa yhteen projektiimme. No, koska kaikki oli jo aika väsyneitä (olin ollut koululla yhdeksästä saakka), puheenaiheet vähän pyrki välillä harhailemaan pois aiheesta. Jotenkin sitten päädyttiin puhumaan Suomen talvesta ja sitä kautta erilaisista väärinkäsityksistä (kun saivat kuulla, että jos vie mukillisen vettä ulos -30C pakkasella, se ei jäädykään kahdessa sekunnissa). Kävi ilmi, että ryhmämme kaksi poikaa eivät tienneet, mikä on tamponin käyttötarkoitus. Toinen heistä luuli, että se on seksilelu ja toinen ilmeisesti kuvitteli sen auttavan virtsankarkailuun! Ja siis ihan oikeasti, eivät pelleilleet. Me tytöt saatiin naurukohtauksesta toivuttuamme sitten selittää mm.mihin kyseistä esinettä käytetään, miksi kukaan haluaisi käyttää sellaista siteiden sijasta, voivatko sitä käyttää neitsyetkin ja miksi siinä on naru. Tamponivalmistajien mainokset olivat kyllä ilmeisesti tehonneet, koska toinen pojista kysyi, laajeneeko se sitten todellakin sisällä ja miten isoksi, näyttäen sormillaan n. vauvan pään kokoa. Kysyin häneltä, luuleeko hän tosiaan, että naisella on sisällä niin iso onkalo. En ehtinyt saada vastausta, kun toinen pojista ilmoitti kuulleensa joltakulta, että kun menee naimisiin, pitää varoa, koska vaimosta voi tippua lattialle "munia". Tässä vaiheessa me tytöt oltiin jälleen tukehtua nauruun, ja kerrottin pojille vielä vähän lisää faktoja munasoluista ja kuukautisista. Mutta siis oikeasti, ei herranjumala! Jos 23-vuotiaat, yliopistossa opiskelevat pojat luulee, että naisesta voi tippua "munia" lattialle, tai että naisen sisällä on vauvan levyinen putki, niin kyllähän nyt maan seksuaalivalistuksessa on jotakin pahasti vialla! Luulis, että jos näitä ei ole opetettu sukupuolivalistustunneilla (joita heillä kuitenkin kuulemma on), niin ihmisbiologiassa sitten. En oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Lauantainen ryhmätyöesitys (juu, juuri se, johon laitoin ensin väärän tiedoston) meni hyvin, ja arvosanaksi saatiin A-. Ensimmäinen työni siis täällä, josta tuli mun normaalitason arvosana. Siitä monivalintakokeesta sain 74/100, mikä ei sinänsä kyllä ole taaskaan mun tasoa, mutta luokan keskiarvo oli 68, joten ainakin olin keskimääräistä parempi. Huomenna on sitten taas yksi iso ryhmätyöesitys edessä.

Tänään on muuten halloween, ja siitäpä tulikin mieleen välittää tätä kautta Lotalle tieto, että meidän talo olis käytettävissä nyt viikonloppuna, jos aiotte bileet pitää. Minnakin taitaa olla tulossa Rantsulle? Katsokaa nyt, minä ne teidän halloween-bileet joudun järjestämään, vaikken ole edes paikalla ;). Olin alustavasti ajatellut, että oltas voitu pitää pikkujoulut kun olen takas, mutta nyt en ehdikään ennen joulua. Uusivuosi ollaan tosin alustavasti päätetty olla vaihteeksi Rantsulla, joten sillon voitas kyllä järjestää mahdollisesti jotain?

Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Nyt hiukan nolottaa, vaikka pikkumokia sattuukin kaikille. Kerronpa teille tarinan.

Keskiviikkona oli ryhmätyötapaaminen casesta, joka esitetään lauantaina (koska tuntia ei ollut tiistaina hari rayan takia, se pidetään lauantaina). Minun osakseni tuli kirjoittaa puolet vastauksesta kysymykseen nro.3. Lupasin, että se on valmis torstai-iltana. Olin jo aiemmin kirjoitellut ylös puolen sivun verran (kakkosen rivivälillä) asiaan jonkin verran liittyviä muita juttuja. Ahkerana tyttönä sainkin kirjoiteltua vastauksen (puolisentoista sivua) jo silloin samana keskiviikkoiltana ja siirsin sen nettiin, josta sen voisi sitten hakea kysymyksen toisen osan kirjoittaja ja lopulta se, joka kokoaisi vastaukset yhteen. Olin ylpeä ahkeruudestani ja siitä, että olin aikataulusta edellä. Pyyhin koko jutun mielestäni, koska olin tehnyt oman osani.

Tänään päivällä sain tekstiviestin siltä toisen osan kirjoittajalta,joka kyseli olenko jo kirjoittanut oman osani. Hiukan närkästyneenä vastasin, että se on ollut siellä netissä saatavilla keskiviikkoillasta asti (ja olin jälleen sisäisesti ylpeä ahkeruudestani).

Nyt tässä illalla tietokoneella istuessani sain yhtäkkiä puhelun tytöltä, joka kokoaa ne osat yhteen ja lukee läpi. Hän hiukan varovaisesti sanoi, että olen vastannut vain osaan kysymyksestä, ja luetteli joitain juttuja, joita vastauksestani puuttui. Hämmästyin vähän, ja aloin kysellä, että eikös siellä olekaan niitä, kyllä minä niistä kirjoitin. Minulla välähti kuitenkin melkein heti ja sanoin, että mahdollisesti olen nyt kyllä laittanut väärän tiedoston nettiin ja kiirehdin heti katsomaan, varsinkin kun hän sillä aikaa kyseli, että eikös tekstini olekin alle sivun mittainen... Ja kyllä, keskiviikkoillasta asti internetissä on ollut vastaukseni sijasta puoli sivua alkuhahmottelua.

Korjasin tilanteen tietysti nopeasti, laitoin oikean tiedoston nettiin ja sitten vielä tekstiviestiä sille kysymyksen toisen osan kirjoittajalle, että jos ihmettelit, miksi oli niin lyhyt vastaus (joka ei edes vastaa kysymykseen), niin sain juuri kuulla, että siellä onkin väärä tiedosto. Hän laittoikin sitten huvittuneena takaisin viestiä, että olikin ollut vähän huolissaan. Kaikki siis luulivat parin päivän ajan, että minun vastaukseni tärkeään ryhmätyöhön on muutaman lauseen mittainen, eikä todellakaan edes vastaa kysymykseen. Että kyllä ne vaihto-oppilaat tiedetään...Ja minä olin vielä niin ylpeä ahkeruudestani, ja suorastaan pahastunut kun tänään kyseltiin vastaukseni perään!

Mitä tästä opimmekaan? Tarkasta AINA, että olet laittanut toisille oikean tiedoston!

Mitä muuten tulee Tokioon, se saattaa onnistua sittenkin joulukuun alussa.

Kiitos, Nokia!

Jos jollakulla ei ole vielä ideaa mun joululahjaksi, ja taskusta löytyy n.280 euroa ylimääräistä, niin mullapa olisi teille nyt lahjaideaa. Juttuhan on nimittäin niin, että olen jo jonkin aikaa katsellut uutta puhelinta, mikä ei ole kovinkaan helppoa, koska valitsen puhelimeni naisellisesti lähinnä ulkonäön perusteella, ja vieläpä niin, että haluan ihastua puhelimeen. Tämänhetkisen puhelimeni valitsin rakastumalla siihen päätäpahkaa kun olimme itseasiassa etsimässä uutta puhelinta äidille. Nyt on tunteet jo laimenneet, joten aika siis vaihtaa uuteen ;). Olen ollut pikkaisen ihastunut Nokian malliin 7370, siihen kullanväriseen, mutta se on jo vanhahko malli ja jostain luin, ettei siinä olisi herätyskelloa (ehdottoman tärkeä minulle!). Sitäpaitsi niitä näkyy täällä aika paljon, enkä halua olla ihan massaa. Aloin jo siis pikkuhiljaa luopua toivosta saada uusi puhelin lähiaikoina (mikään ihan tavallisen näköinen kun ei siis kelpaa), kunnes tänään surffasin Nokian sivuille ja koin iloisen yllätyksen: Nokia on juuri julkaissut uudemman version kyseisestä puhelimesta! 7373:ssa on herätyskello, ja se tulee myyntiin vasta ihan tässä lähiaikoina (tai korkeintaan juuri tullut), joten ei voi vanhuudesta syttää. Ja katsokaapas väriä: oikein tyttömäinen pinkki :D. Parannusta edelliseen on kai lähinnä parempi kamera. Mutta päätin sen siis jo: tämän minä haluan. Värivaihtoehto musta pronssi olis ehkä tyylikkäämpi, mutta kuvista päätellen näyttää lähinnä ruskealta, joten pinkki olkoon minun värini. Juu, ihastuin tähän, eli seuraava puhelimeni on nyt päätetty. Nyt vaan katsotaan, ehdinkö löytää sen ennen lähtöä halvemmalla täältä (eikä kerrota tästä tullin sedille eikä verottajatädeille, eihän?), vai odotanko innolla joulupukkia.

Niin, ja porukoille tiedoksi: tällä viikolla on satanut ja ukkostanut jo kolmena päivänä. Olitte siis odottamassa sitä trooppista sadekuuroa viikkoa liian aikaisin. En tosin tiedä vielä, johtuuko tämä muuten vaan säänmuutoksesta vai alkaako se sateisempi kausi nyt olla aluillaan oikeasti.

Ja olin saanut uuden kommentoijan! Lista (ja linkki siihen) toimii minulla kyllä hyvin. Samalla sivulla on myös hyvin kuvaavia kertomuksia esimerkiksi paikallisista taksikuskeista ja autoilusta Singaporessa, jotka avautuu varmaan vielä paremmin vuoden täällä viettäneelle (vaikka minäkin luin niitä hymyillen, sattui nimittäin juuri vastaavanlainen taksikuski heti silloin heinäkuussa tänne saapuessani kuskaamaan minut lentokentältä PGP:n, ja senkin jälkeen olen saanut samanlaisia sepustuksia kyydissä kuunnella muutamaan kertaan). Kiitos kommentoinnista joka tapauksessa.

Tokio-tilanne näyttää nyt aika pahalta. Ne kaksi viikonloppua, jotka kävis mun matkatovereille, on juuri ne viikonloput kun mulla on kokeet. Itseasiassa ne on mun ainoat kokeet täällä, joten varsin huono tuuri. Koeviikkojen matkustelustakaan ei ole vielä mitään tietoa. Saa nyt nähdä kunhan tästä pahimmasta ryhmätyösumasta selviää...

Ruisleipä loppui muuten tänään ja salmiakitkin tunnustan syöneeni jo aikoja sitten. No, eihän tässä olekaan enää kuin seitsemän viikkoa. Tapania on ikävä ja ajatus työnhausta stressaa, muuten menee hyvin. Eipä tässä kai tällä kertaa muuta, palaan kuolaamaan seuraavaa puhelintani Nokian sivuille.

Onnea Jaanikalle!

Jaanika nimittäin täyttää tänään 4 vuotta. Milloin meidän vauva-Jaanikasta muka kasvoi noin iso tyttö? Toivottavasti oli kivat pippalot viikonloppuna. Tapani ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että nyt voi taas olla hetken näkemättä kakaroita ;). Jaanika olisi varmasti toista mieltä, olen tainnut puhua sen kanssa puhelimessa kolmesti tännetuloni jälkeen, ja joka kerta ensimmäinen kysymys on koskenut Tapanin olinpaikkaa. Itseasiassa viimeksi puhuin Jonin kanssa ensin, ja Jaanika huuteli jo silloin taustalta, että "kysy Sirje-kummilta, missä se Tapani on!". Juu, mitäpä siitä Sirje-kummista, joka on toisella puolen maapalloa, kunhan se Tapani vaan tulis sieltä Oulusta käymään. Sic transit gloria mundi... No, itseasiassa muistan itsellänikin olleen pikkutyttönä tuollaisia idoleita ja ihastuksia, kuulunee psykologiseen kehitykseen.

Löysin netistä listan siitä, mistä tietää olleensa liian kauan Singaporessa. Lista on tietysti englanniksi ja kohtia yli 200, mutta poimimpa siitä tähän muutaman osuvimman, joista olen täysin samaa mieltä:
7. Hyväksyt sen, että joudut jonottamaan saadaksesi jonotuslipun toiseen jonoon. (Tämä oli erityisesti totta ICA:ssa.)
19. Olet sitä mieltä, että maissi ja pavut ovat jälkiruokaa.
25. Ajattelet, että $100 000 (50 000 e) on kohtuuhinta Toyota Corollasta ja $1 000 000 (500 000 e) on huippuhalpa hinta talosta, mutta on suorastaan rikollista pyytää $5 (2,5 e)annoksesta paistettuja nuudeleita.
31. Et usko että yksikään annos länsimaista ruokaa on täydellinen ilman purkkipapuja.
34. Pidät talvivaatteita sisällä ja kesävaatteita ulkona.
37. Seitsemän ranskalaista perunaa lounaalla on enemmän kuin tarpeeksi. (Paikallisilla tosiaan on tapana tarjota annoksen kanssa ranskalaisia enemminkin kahden käden sormilla laskettava määrä kuin esimerkiksi kauhoittain.)
39. Maassa jossa ihmiset käyttävät älykorttia julkisessa liikenteessä sinulle on ihan normaalia, että rakennustyöntekijät matkustavat avolavapakettiauton lavalla.
46. Olet sitä mieltä, että mitään vihannesta ei pitäisi koskaan syödä raakana mistään syystä. Paitsi kurkkua.
63. Vastoin yleistä käsitystä valkoiset merkinnät tiessä ovat sitä varten, että niiden mukaan tähdätään mersun nokkatähti, eivät sitä varten että niiden välissä ajettaisiin.
79. Kävelymatka tarkoittaa kymmentä metriä. (Pitemmille matkoille singaporelaiset neuvovat ottamaan taksin.)
92. Mielestäsi on hyväksyttävää, että kahden tunnin kokouksen ainoa tulos on seuraavan kokouksen päivämäärä.
184. Et huomaa mitään erikoista siinä, että paikallisen supermarketin työntekijät pakkaavat jokaisen ostamasi tavaran erilliseen muovipussiin

Loputkin kohdat on kyllä osuvia, joten tuon listan lukemalla saanee jonkinlaisen kuvan singaporelaisesta elämästä. Tai sitten se ei avaudu ollenkaan, jos ei ole käynyt paikanpäällä. No, naureskelenpa sille ainakin täällä itsekseni.

Vielä jälkitunnelmia porukoiden vierailusta

Muistin näin jälkikäteen, että onhan minulla porukoista täällä yksi kuvakin. Tässä ollaan lähtötunnelmissa, seisoskelevat Rendezvousin sisäpihalla ja äiti esittelee ylpeänä uutta laukkuaan. Jos jollakulla on vaikeuksia tunnistaa, niin vasemmalta siis iskä, äiti ja siskoni Hannele eli Hyde.


Pitipä vielä myös kertomani, että iskä muuten sitten söi matkan aikana durianjäätelon. Ihan hyvää kuulemma oli, eikä häntä hajukaan haitannut, mutta äiti ja Hyde pitivät iskään kirjaimellisesti hajurakoa syönnin ajan.

Ja kinkkuleikkeleeni naamiointi epäilyttäväksi suomalaiseksi karhun/poronlihaksi ei sitten toiminut kuitenkaan loppuun asti. Pari päivää säästyi jääkaapissa, mutta tänä aamuna oli koko paketti hävinnyt. Joko varas siis tajusi juoneni, ei pelkää outoja lihalaatuja, ei edes lukenut tekstiä tai heittelee muuten vaan ruokaa pois jääkaapista. Vahinko ei onneksi ollut suuri, koska paketissa oli jäljellä enää kaksi siivua. Tänään sitten pitikin taas miettiä ankarasti tuossa pikkukaupassa, että mitä sitä ostaisi leivän päälle. En varmasti syö ruisleivän kanssa mitään marmeladeja tai pähkinävoita, mitä olisi löytynyt riveittäin. Ainoiksi vaihtoehdoiksi näytti jäävän epämääräiset lihaleikkeleet (joita en uskalla säilyttää muka-jääkaapissani, mutta jotka oikeasta jääkaapista näyttää katoavan) tai margariini (joista yhtä laatua säilytettiin lämpimässä hyllyllä, en uskaltanut ostaa sellaista ainakaan ja muidenkin makuun suhtauduin epäillen). Sitten löysin säilykkeiden joukosta jonkinlaisen tonnikalalevitteen, joka sisältää purkin mukaan tonnikalaa, majoneesia ja sipulia. Oli itseasiassa aika hyvää leivän päällä, ja jos joku nyt menee sitä jääkaapista avonaisesta purkista syömään, niin ei haittaa, koska sitä myytiin vaan kahden purkin pakkauksissa. Mulla on siis avaamaton purkki vielä täällä huoneessa turvassa, ja joka tapauksessa melkeinpä liikaakin kyseistä ainetta. Päätin myös vaihteeksi kokeilla paikallista kuppipastaa (lisää vain kuuma vesi ja odota 3 min.). Mauksi valitsin cream of chickenin, ja se olikin tosi hyvää, varmaan parasta pikapastaa mitä olen koskaan syönyt. Oli nimittäin yhtä aikaa kermaista ja sopivasti tulista, ihana yhdistelmä!

Tonnikalalevitesäilyketölkkiä (onpa siinä pitkä yhdyssana) avatessani onnistuin viiltämään itseäni pikkurilliin. Laitoin haavaan äidin tänne jättämää desifiontiainetta ja jostain kätköistä löytyi vähän Suomesta tuotua laastariakin. Kiitos säilykepurkin kannen terävän reunan haava oli kyllä niin siisti, ettei edes koskenut, mutta vuoti verta sen verran että hetken aikaa oli sekä pikkurilli että nimetön veressä.

Tänään oli muuten tarkoitus lähteä katselemaan Little Indiaa Tuanin ja hänen kavereidensa kanssa, koska on deepavali. Tänään sitten sain tekstiviestin, että itseasiassa kaikki juhlallisuudet oliskin ollut eilen illalla (vrt.uusivuosi). Ei sitten lähdettykään mihinkään. Muutenkin nyt olisi ollut hyvä pitkä viikonloppu matkustaa, kun tiistaina on hari raya, mutta on tällä hetkellä sen verran ryhmätöitä ja muuta kouluhommaa tehtävänä, että olis ollut todella epäreilusti tehty kaikkia mun ryhmätyöryhmiä kohtaan. Vähän kyllä omatunto kolkuttaa, kun vietän koko pitkän viikonlopun vaan kirjoitellen ryhmätyöosuuksiani, kun kerrankin olis mahdollisuus matkustella. Mutta kun otin puolitoista viikkoa lomaa kotitehtävistä, niin joskushan ne on tehtävä.

Elämäni paikallisoppaana

Juu, kirjoitin siis viimeksi kokonaisen tekstin, jonka kone sitten söi. On mulle ennemminkin käynyt näin blogin ja NUS:n nettiyhteyden kanssa, mutta olen aina saanut sen tekstin takas esille. Tällä kertaa en...Joten nyt kirjotan tän eka OpenOfficella ja sitten vasta nettiin. Jotta blogi olisi mahdollisimman sekava ja epälooginen, teen toisin kuin Sydneyn kanssa, eli kirjotan kaiken tähän yhteen pötköön sunnuntaista alkaen.

Äiti, iskä ja Hannele oli siis täällä puolisentoista viikkoa, lähtivät eilen illalla ja nyt ovat jo Rantsulla/Sulkavalla.Sunnuntai-iltana menin heitä odottelemaan hotelli Rendezvousin lähelle Plaza Singapura-ostoskeskukseen, heillä kun oli lentokenttäkuljetus, joten ei ollut mitään järkeä lähteä kentälle vastaan (ja majoittuivat siis tuolla Rendezvousissa). Hotellille menin sitten kuljetusta vastaan ja majoittumisen jälkeen käveltiin vähän pitkin Orchard Roadia ja käytiin juomassa hedelmämehut Plaza Singapuran food courtissa, ennenkuin otin taksin PGP:n. Ensimmäiset kommentit Singaporesta koski ilman lämpötilaa, iskän mukaan oli “lämpimämpää kuin ruotsalaisessa saunassa”.

Maanantaiaamuna suuntasin ensin hotelliaamiaiselle yhdessä porukoiden kanssa. Ihan kiva, mutta laatuun ja valikoimaan nähden kallis aamupala. Köyhälle opiskelijalle silti kelpaa hyvin, varsinkin kun ei itse tarvitse maksaa. Sitten vein ryhmäni kävelemään colonial districtiin katselemaan joenrantaa, Esplanadea ja Merlionia, ja sieltä metrolla Chinatowniin.Kylläpä sainkin kuulla kuumuudesta, joka kadunkulmassa kuului valitusta hien valumisesta ja ehdotuksia juomaan pysähtymisestä. Myönnän, että olin hiukan vahingoniloinen: olen kaksi kuukautta yrittänyt selittää, miten kuuma täällä on, mutta kukaan ei ole ottanut tosissaan. Ja nämä sentään asuivat (järkyttävän kylmässä) hotellihuoneessa, minä elän tässä lämpötilassa vuorokauden ympäri!

Chinatownin jälkeen käytiin syömässä siellä samassa Plaza Singapuran food courtissa. Singaporelaisruokailun idea ei kyllä oikein auennut vierailleni: valittavana oli kuulemma liikaa kaikkea ja lopulta kaikki päätyivät tilaamaan ruokansa samasta kojusta (vaikka hawker centereiden ja food courtien hyvä puoli nimenomaan on, että jokainen saa tilata sieltä, mistä tykkää). Illallisen jälkeen toin vielä porukat katsomaan PGP:tä (ja kuuluisaa jääkaappia, josta kaikki katoaa) ja laitoin sitten heidät taksilla takaisin hotellille.

Tiistaina minulla oli koulua kuuteen saakka, joten porukoilla oli vapaapäivä. Olivat kuulemma käyneet Raffles-hotellissa Singapore Slingeillä, ja Little Indiassa katsomassa deepavali-markkinoita (deepavali on intialaisten valonjuhla tms ensi lauantaina). Hyde oli myös ehtinyt testata hotellin uima-altaan ja hinkui jo kovasti Sentosalle. Koulun jälkeen vaihdoin kämpällä paremmat vaatteet päälle ja lähdin taksilla Rendezvousiin, koska olimme päättäneet käydä syömässä hienommin. Suuntasimmekin metrolla Swissotel Stamfordiin ja hissillä 70.kerrokseen. Koska meillä ei ollut pöytävarausta, aasialaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan olisi pitänyt odottaa pari tuntia. Meille kuitenkin kelpasi myös kerroksen toinen ravintola, jossa tarjottiin ranskalaistyyppistä ruokaa, joten saimme paikat heti. Ravintola oli hieno ja näköala upea! En ole itseasiassa koskaan ollut niin hyvätasoisessa ravintolassa, tarjoilijoita hääri ympärillä koko ajan useita, välillä tarjottiin erilaisia lämpimiä sämpylöitä hopeatarjottimelta ja lasiin kaadettiin lisää juomista, jos siitä oli juonut sentinkään. Syötiin oikein pitkän kaavan mukaan, ja ruoka oli hyvää, vaikkakin annokset pienehköjä (niinkuin aina hienoissa ravintoloissa, mutta ideanahan onkin syödä alku-, pää- ja jälkiruoka). Hinta oli samaa tasoa kuin Suomessa jossain pikkaisen paremmassa ravintolassa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä se samantasoisessa ravintolassa olisi ollut. Oli kyllä oikein kiva ilta.

Keskiviikkona oli porukoilla taas aamupäivä vapaata, koska minulla oli koulua kolmeen. Koulun jälkeen lähdin keskustaan julkisilla, ja käytiin syömässä yhdessä hawker centerissä hotellin lähellä. Illan suunnitelmana oli Night Safarissa käynti. Alunperin tarkoitus oli mennä hotellin edestä menevällä bussilla, mutta koska olimme valmiita lähtemään aiemmin, otimme taksin. Jostain syystä taksikuski ei meinannut uskoa, että haluamme Night Safariin, mutta vei meidät sitten sinne kiltisti. Hintaa tuli reilu 18 dollaria, mikä oli itseasiassa vain pari dollaria enemmän kuin jos olisimme ottaneet sen bussin, joten kyllä kannatti.

Night Safarissa oltiin heti ovien auettua, ja illan ohjelma muodostui samanlaiseksi kuin silloin kun olin paikalla vaihtareiden kanssa: ensin vaunuajelu puoleenväliin, kävelykierros, vaunuajelu loppuun, eläinshow, toinen kävelykierros ja lopuksi tuliaisten shoppailua. Tuntuivat porukat tykkäävän. Takaisinkin otimme taksin, koska ei kerran ollut sen kalliimpaa, ja pääsin sitten samalla taksilla takaisin tänne.

Torstaina toteutui Hannelen toive, suuntasimme Sentosalle. Mulla olisi kyllä ollut parin tunnin luento, muttei läsnäolopakkoa, joten valitsin Sentosan. Hyde tosin odotti joka päivä auringonpaistetta ruskettuakseen kunnolla, täällä kun on suurimman osan ajasta kuumaa mutta pilvistä. Sentosalle mentiin turisteina tietysti köysiradalla, ja ensimmäiseksi käyntikohteeksi valitsimme Butterfly Park&Insect Kingdomin. Perhosia oli paljon erilaisia ja niitä oli hienoa katsella puisto-osassa, jossa ne lensivät vapaana. Hyönteiset sen sijaan oli suurimmaksi osin joko kuolleita tai lasin takana. Kävi hyvä tuuri ja satuimme juuri paikalle, kun henkilökuntaan kuuluva mies esitteli nuorisoryhmälle skorpionia ja käärmettä. Pääsin minäkin silittämään kirkkaanvihreää käärmettä, ja äitikin lopulta uskaltautui sitä kokeilemaan varovasti mahdollisimman kaukaa.

Hyönteisten jälkeen vietimme vajaa pari tuntia rannalla. Äiti luki varjossa kirjaa, ja minä, iskä ja Hyde polskittiin innoissamme turkoosinvihreässä vedessä. Suolaista oli, kun aallot sitä välillä suuhun pärskäytti! Pitkään ei siis kuitenkaan siellä vietetty, koska Hannele halusi nähdä delfiinit, ja delfiiniesityksiä on vain muutama päivässä. Käytiin siis katsomassa se show ja sitten kierrettiin läpi Underwater World, jossa satuttiin juuri sopivasti paikalle, kun haita syötettiin. Lopuksi mentiin katsomaan sitä musiikkivalovesishowta. Oltiin vähän liiankin ajoissa ehkä paikalla, koska edellisellä kerralla paikka tuli tosi nopeasti täyteen, mutta nyt pieni sadekuuro ennen esitystä vähensi yleisöryntäystä. Meillä oli sadeviitat ja sateenvarjot, joten ei haitannut meitä, ja kuuro oli todellakin tosi pieni. Showssa oli valitettavasti jotain teknisiä ongelmia, minkä takia se ei ollut niin hyvä kuin mahdollista (välillä tuli tyhmiä tyhjiä kohtia), mutta porukat ei olisi edes huomanneet tätä, ellen olisi maininnut asiasta. Paluumatka oli taas köysiradalla ja porukat jäi vielä ostoskeskukseen syömään kun minä jo lähdin kohti PGP:tä etten myöhästyisi viimeisistä busseista.

Perjantaina aurinko vihdoin pilkisti esiin ja Hannele suuntasi tietysti heti Sentosalle. Minä, iskä ja äiti katseltiin sen sijaan Orchard Roadin ostoskeskuksia ja syötiin välissä hedelmiä ja jätskiä. Jäätelökojulla äiti ilmoitti haluavansa kaksi palloa, suklaan ja durianin. Tämän kuullessaan myyjätyttö ystävällisesti hymyillen kysyi, haluaisiko äiti ehkä sittenkin maistaa durianjäätelöä ensin. Äiti halusi ja maistettuaan vaihtoi tilaustaan, vaikkei täysin syömäkelvottomana sitä pitänytkään. Iskä sen sijaan piti durianjäätelön makua hyvänä ja sanoi sellaisen vielä joku päivä syövänsä.

Jossain vaiheessa iskä kyllästyi kauppojen kiertelyyn ja lähti yksinään kävelylle ja oluelle, joten minä ja äiti saimme shoppailla rauhassa. Illalla sitten vein koko porukan Clarke Quayhin syömään. Ravintolaksi valitsimme kivannäköisen indokiinalaisen, ja kyllä ruoka olikin hyvää. Varsinkin minun ankkani vihreässä curry-kookosmaito-hedelmäkastikkeessa...Ei se itse ankka ollut niinkään hyvää, mutta se kastike oli ihanaa! Ruuan jälkeen kävelimme alueella, söimme jätskit ja osuimme paikalle katselemaan, kun nurmikentällä lennätti muutama mies jonkinlaisia valaistuja, kauko-ohjattavia lennokkeja. Näky oli hieno ja varsin starwarsmainen pimeässä illassa. Turistialueella olon huomasi kyllä siitä, että kun meille tarjottiin taksia poispäin ja kysyimme hintaa porukoiden viemiselle hotelliin, ja mun viemiselle sen jälkeen NUS:n, tuli vastaukseksi 35 dollaria (ja matka Night Safarista hotellin kautta PGP:n maksoi n.18!). Nauroimme kuskille päin naamaa, otimme taksin kadulta, ja hintaa tuli 10 dollaria.

Lauantaina suuntasimme jälleen Little Indiaan, jossa shoppailtiin Tekka Mallissa ja sitten Mustafa Centerissä. Minulla oli seitsemältä illalla ryhmätyötapaaminen keskustassa (koska ryhmätyö käsittelee hiphoppareita kuluttajaryhmänä ja joku sai hyvän idean tehdä ryhmätyötä siellä missä aihekin oleskelee), ja sitä ennen ehdittiin käydä vielä Plaza Singapurassa syömässä, hypistelemässä joulukoristeita ja kahvilla. Kävi muuten ensimmäistä kertaa elämässäni niin, etten saanut suklaakakkupalaa kokonaan syötyä. Olin vielä täynnä ruuasta, pala oli valtava ja siinä oli päällä valehtelematta reilun sentin kerros suklaakuorrutetta, jota oli myös välissä. Vähän liikaa imelää kyllä, vaikka makeasta tykkäänkin.

Ryhmätyötapaaminen muuten oli kyllä taas niin tehoton ja turha kuin vain aasialaisilla (vai singaporelaisilla?) voi olla. Samat asiat olisi Suomessa saatu hoidettua puolessa tunnissa, niin näillä meni kolme tuntia, ja silti piti tänään vielä käydä samat asiat tapaamisessa taas läpi.

Sunnuntaina jouduin käyttämään aamupäivän esseen kirjoittamiseen, koska opettaja oli keskiviikkona tarkentanut sen (jo kirjoittamani) esseen aihealuetta, ja mun ei enää käynytkään...Nyt piti siis vääntää pakolla uusi, ja siitä tuli kyllä huonompi kuin siitä ekasta versiosta. Nyt olen tosiaan iloinen, jos saan sen B:n, on aihe niin väkisin keksitty ja teksti väännetty. Loppuiltapäivästä sitten liityin porukoiden seuraan rannalla Sentosalla. Iskä oli jo itsensä ehtinyt polttaa (eihän pilvisellä säällä mitään aurinkorasvaa tarvitse...) ja paremmin varautuneet äiti ja Hydekin kyllä punoitti illalla. Pari tuntia taas polskin ja lekottelin aurinkotuolissa. Takaisintulomatkalla kävimme hetken mielijohteesta katselemassa upouutta Vivo City-ostoskeskusta. Varsinkin Toys'R'Us tuli kierrettyä tarkkaan läpi, ja kyllähän sieltä lapsille jotain löytyikin. Ja Sirjellekin, en nimittäin voinut olla ostamatta lisää halloween-rekvisiittaa mun, Minnan, Lotan, Sissin (ja uusimpana lisäyksenä Tapanin) perinteisiin jokavuotisiin halloween-bileisiin. Joka vuosi tulee ostettua jotain kivaa niihin pippaloihin (vaikka tänä vuonna en ole edes mukana), joten 50 vuoden päästä voin todennäköisesti perustaa jonkinlaisen halloweenkrääsämuseon. No, huhuja liikkuu, että bileet järjestyisi tänä vuonna ilman minuakin, joten siellä se uusi tekohämähäkinverkko odottaa nyt meillä jossain kaapissa, kysy Lotta äidiltä, se ehkä tietää missä se on :).

Maanantai aloitettiin reippaasti ja luontohenkisesti ottamalla taksi Bukit Timahin kansallispuistoon, joka on yksi ainoista alueista täällä, missä on jäljellä aitoa sademetsää. Kierreltiin n.3,5 km:n lenkki, jonka alun pitkä nousu, trooppinen ilmasto ja korkeat maaportaat alaspäin toisella puolella kukkulaa teki ihan tarpeeksi väsyttäväksi. Ei uskoisi, että portaiden laskeutuminen voi olla niin rankkaa, mutta laskeudupa itse parisataa metriä maaperään tehtyjä portaita, jotka vaihtelee korkeudeltaan ja leveydeltään ja on välillä täynnä teräviä kiviä (mulla oli vähän liian ohutpohjaiset tennarit jalassa). No, ei kuitenkaan tullut samanlaista porraskammoa loppupäiväksi kuin Kuala Lumpurissa. Mutta näkymät oli kyllä hienot, ja se sirkkojen/kaskaiden siritys ja muut viidakon äänet! Apinoiden piti olla yleisiä, muttei nähty niitä, sen sijaan bongattiin kaksi oravaa ja kaksi erilaista liskoa.

Kierroksen jälkeen lepäiltiin vähän ja mietittiin,mitä seuraavaksi. Olin lukenut jostain duck tourista, jossa sellainen Vietnamin sodan aikainen amfibialus vie turistit niin risteilylle satamassa kuin kiertämään vähän colonial districtiäkin, joten kysyin, kiinnostaisiko se. Kiinnosti, joten otimme taksin Suntec City-ostoskeskukseen, jossa olin lähtöpaikan nähnyt. Seuraavat vapaat paikat löytyi neljältä lähtevältä kierrokselta, joten meille jäi puolisentoista tuntia aikaa tapettavaksi. Käytiin sitten kahvilassa ja katsomassa ostoskeskuksen keskellä sijaitsevaFountain of Wealth, maailman suurin suihkulähde. Duckt our oli siinä mielessä ihan kiva, että opas osasi kertoa Singaporesta paljon asioita, joita minäkään en tiennyt (esim.että satamaan rakennetaan valtavaa maailmanpyörää, josta piti tulla maailman isoin, mutta Kiinaan rakennetaankin viisi metriä korkeampaa..). Kierrosta sen sijaan haittasi Indonesian metsäpaloista johtuva sankka savusumu, joka vähensi näkyvyyttä paljon. Itseasiassa myöhemmin luinkin netistä, että Singaporen ilmansaasteindeksi oli juuri tuolla hetkellä 130, kun lukemat yli sadan on terveydelle vaarallisia. Täällä on tuota savusumua ollut jo aika pitkään, tänäänkin on lukemat käyneet välillä sadan yläpuolella. Mulle ei ole onneksi mitään ongelmia aiheuttanut, mutta rankkaa liikuntaa ulkona ei suositella.

Illalla vielä shoppailtiin vähän, varsinkin kun oli puhetta vaihtareiden kanssa, että mentäis ehkä marraskuussa Tokioon, ja tarvitsin sitä varten takin. No, nyt on takki, mutta yhden kurssini koe muutettiin just siksi päiväksi kun oli tarkoitus olla pois...Saapa nähdä, saanko hylätä Tokio-unelmani, yksin en sinne kuitenkaan viitsisi lähteä. Illalla sitten juhlistettiin viimeistä illallista yhdessä hotellin buffet-pöydässä. Ja olikin hyvä valinta, ruokaa oli niin monta lajia, että ähkyyn itseni sain vaikka varovasti kaikkea söin! Aluksi oli esimerkiksi tarjolla mausteista kanakeittoa (joka olis aivan täydellistä syödä Suomessa kylmänä talvipäivänä) ja haineväkeittoa, jota maistoin vähän iskän lautaselta, mutta en suostunut enempää syömään kun Sydneyn akvaariossa opin, miten ne hainevät hankitaan...Nyt on siis kaksi ruokalajia, joita en suostu valmistusmenetelmän takia syömään, haineväkeitto ja hanhenmaksa.(Juu, älkää kertoko mulle mitään suomalaisista teurastamoista, haluan säilyttää vaaleanpunaisen mielikuvani onnellisista kanoista, lehmistä ja possuista, jotka päästetään kärsimyksistään ikuiseen uneen kivuttomasti ja rauhallisesti, hymy huulillaan/nokillaan.) Ja se jälkiruokapöytä! Erilaisia kakkuja, pikkuherkkuja, jäätelöä, hedelmiä... Oli muuten tarjolla myös duriankakkua, joka oli ihan syömäkelpoista, mutta se haju alkoi kyllä pienen palan jälkeen tuntua jotenkin liialliselta (se ei mun mielestä ole sinänsä mikään paha haju, on vaan jotenkin pehmeäntunkkainen, pumpulimaisen ällöttävä ja joka paikkaan tunkeva, tylppä jotenkin, siinä on vaan jotain liikaa).

Tiistain saivat porukat viettää kokonaan omissa oloissaan, koska mulla oli koulua kuuteen, jonka jälkeen oli vielä vierailevana tähtenä luennoimassa Coca-Colan paikallinen markkinointijohtaja tms. Ihan kivan luennon se piti, mutta kun nälkäisenä odottelin ylipitkäksi venähtäneen luennon loppumista, mua eniten ilahdutti tieto, että luentosalin ulkopuolella olikin tarjolla ilmaista pikkupurtavaa (ei, ei cokista, mutta pikkulämmintä ja -suolaista, pikkumakeaa ja kahvia tai teetä).

Keskiviikkona aloitin päiväni ryhmätyöllä ja luentojen jälkeen kiirehdin kaupungille hyvästelemään porukat. Ehdittiin vielä käydä syömässä salaattia/keittoa/voileipää yhdessä kahvilassa ja maistelemassa uusia hedelmiä: soursop eli guanabana eli annoona eli vaniljaomena eli kermaomena,chiku eli sapodilla ja jackfruit eli jakkihedelmä. Sitten pitikin mennä hotellille, jossa nautittiin oluet/Singapore Slingit, ja josta porukoiden kuljetus lentokentälle lähti. Sain mukaani ison pussillisen eri kosmetiikkatuotteiden jämiä (etteivät paina matkalaukussa, ja äiti voi ostaa uudet kotoa...mm.hammastahna, shampoo ja hoitoaine, puhdistusmaito, silmämeikinpuhdistusaine, aurinkorasvaa, perusrasvaa...). Onneksi porukoiden lento lähti jo keskiviikkona, lentoemäntien lakkohan alkoi vasta torstaina. Nyt kuuluvat olevan jo perillä, ja paluumatkalla oli Mikkelin kohdilla satanut räntääkin.

Tullessaanhan porukat toi mulle salmiakkia, ruisleipää, lehtiä ja kylmäsäilytyspusseja (sen jääkaappiongelman takia). Ruisleipää ei kukaan ole pakastimesta varastanut, olen sitä aamupalaksi syönyt. Valitettavasti vaan nyt ei ollut tuossa PGP:n pikkukaupassa oikein muuta leivän päälle kuin margariinia tai leikkelettä. Ostin sitten paketin kinkkua, mutta koska en uskalla säilyttää lihaa vuorokauden ympäri omassa jääkaappiviritelmässäni, revin pakkauksesta etiketin irti, laitoin sen muovipussiin, käärin pussin Hesarin sivuun, kirjoitin päälle “Finnish Bear and Reindeer Meat – suomalaista karhun ja poron lihaa”, käärin vielä yhteen muovipussiin ja työnsin jääkaapin perimmäiseen nurkkaan. Reilun vuorokauden on jo ainakin säilynyt ilman että kellekään olisi kelvannut.

Minulla on tämä päivä mennyt ahkerasti kouluhommissa, ja niin menee huominenkin. Nyt on tosiaan aika paljon tehtäviä kaikkien ryhmätöiden kanssa, kun palautuspäivämäärät lähestyy (ja laiskottelin reilun viikon porukoiden kanssa). Onneksi on pitkä viikonloppu, kun tiistaina on Hari Raya, eli ramadanin loppumisjuhla, joka on kansallinen vapaapäivä (Tosin sitten koulutunnit pitää tehdä muulloin, mitäs järkeä siinä on? Jos on vapaata, on vapaata, ja sillä selvä. ). Lauantaina on deepavali ja ainakin alustavasti Tuan kyseli tänään kiinnostaisiko mua lähteä hänen ja kavereidensa kanssa Little Indiaan silloin illalla. Lupauduin mukaan. Kouluhommiin meinaa nyt ongelmia aiheuttaa se, että Hyde ja äiti jätti mulle matkalukemisena olleen kirjan Valkoinen masai, ja nyt kun mä alotin sen, en meinaa saada laskettua sitä käsistäni kun pitäis alkaa tehdä jotain hyödyllisempää. Sinänsä kirjan kirjoitustyyli ei ole mitenkään erityisen hyvä (ja suomennoksessa on korjattavaa, mistä lähtien strutsilauma muka on noussut siivilleen?), mutta tarina on niin kiehtova, että kirjaa on vaikea jättää kesken.

Eipä nyt tule ainakaan muuta mieleen. Eiköhän tuossa ole teille tarpeeksi lukemista. Minä vetäydyn yöpuulle ja huomenna taas ahkerana pariin ryhmätyötapaamiseen sadattelemaan paikallisten tehottomuutta.

Nyt ottaa päähän ja pahasti

Olin juuri kirjoittanut puolitoista tuntia selitystä viikostani porukoiden paikallisoppaana ja päässyt selityksessäni eiliseen asti, kun jo pitkään tänään temppuillut PGP:n nettiyhteys ystävällisesti poisti koko tekstin. Kyllä, kokeilin kaiken, ei ole muistissa. Kiitos PGP. Yritän jaksaa joskus uudelleen.

Työntäyteinen viikonloppu

Viikonloppu alkoi lauantaina sillä ensimmäisellä kokeellani täällä. Kaksikymmentä true/false-kysymystä ja kaksikymmentä monivalintaa. Ei valitettavasti yhtä helppoa, kuin miltä kuulostaa, vaikka olin opiskellut asiat läpi, en osaan tiennyt oikein ollenkaan vastausta. Onneksi vääristä vastauksista ei rankaista, joten multiple choicesta tuli todellakin välillä multiple guess. Jos sen B:n saisin tästäkin, niin tyytyväinen olisin.

Kokeen jälkeen piti jäädä tekemään ryhmätyötä koululle pariksi tunniksi. Sopivasti tämä ryhmä ajoittanut kaiken niin, että kiireisin aika on juuri nyt kun minulle tulee vieraita...No, olen yrittänyt nyt eilen ja tänään olla ahkera ja saada kaiken minulle määrätyn tehtyä. On tullut väännettyä yksi kysely loppuun, yksi pieni kysely kokonaan, yksi SWOT-analyysi, yksi executive summary (mikäs tämä onkaan suomeksi?), yksi essee ja lisäksi kyselyn ja 15-sivuisen ryhmätyön tarkistusta ja muokkailua. Lisäksi olen siivonnut, pessyt pyykit ja pakkaillut porukoiden mukana Suomeen lähteäviä tuliaisia ja joululahjoja. Niitäpä onkin aika kasa... Tavallista ahkerampi olen siis ollut (tavallisesti olen niin laiska, ettette uskokaan). Toivottavasti on nyt kaikki tehtynä, etten ole unohtanut mitään. Seuraavaksi suuntaan myöhäiselle lounaalle ja sitten kaupungille odottelemaan äitiä, iskää ja Hannelea. En mene kentälle vastaan, koska niillä on sieltä kuljetus hotellille, vaan tavataan sitten hotellilla kun ilmoittavat olevansa perillä.

Keskusteluja paikallisten kanssa ja tilastotietoa nimistä

Viime päivät on lähinnä menny kouluhommia tehden. Isoja ryhmätöitä on kolme työn alla yhtäaikaa, ja paikallisten ryhmätyötapa on kyllä välillä jokseenkin tehoton. Tänäänkin käytettiin puoltoista tuntia ryhmätapaamiseen, eikä mitään muuta oikeastaan saatu aikaan kuin jaettua, kuka lukee minkäkin kappaleen kirjasta projektia varten ja millon tavataan seuraavan kerran. Lisäksi osa ryhmästä oli poissa, koska huomenna on koe. No on niitä kokeita muillakin, mutta senkö takia pitää jättää ryhmätyötapaamiset väliin (kysyy Sirje, joka luistaa tapaamisista matkustelun takia)? Paikalliset kuitenkin opiskelee neljään asti aamuyöllä, joten luulisi siitä välistä tunnin verran liikenevän muuhunkin. Jotenkin ne opiskelee hirveästi ja koko ajan, muttei tulokset tai niiden tietotaso ainakaan toistaiseksi vaikuta yhtään sen paremmalta. Ne kyllä ilmeisesti käyttääkin suurimman osan ajasta projektien powerpoint-esitysten luomiseen, joka ikistä projektiesitystä varten on nimittäin aina etsitty netistä se kaikkein hienoin ja modernein powerpoint-tausta, johon on sitten sisällytetty kaikki mahdolliset animaatiot ja sivunvaihdot. Ja jokainen slide on täynnä tekstiä, yleensä niitä ei ehdi edes lukea, kun puhuja itse ohittaa asian lauseella ja siirtyy seuraavaan. Eikö sen pitäisi olla niinkun toisinpäin? Mulle riittäis aina tavalliset "musta teksti valkealla taustalla"-slidet, pari kohtaa jokaisessa, mutta paikallisten pitää aina sitten vähintään lisätä viis eri aiheeseen liittyvää kuvaa niihin täytteeksi.

Huomenna onkin sitten mun ensimmäinen koe täällä. En oikein tiedä, mitä odottaa. Paikallisten opiskelumäärästä päätellen mun olis pitänyt viettää koko viikko päntäten 24 h/vrk, mutta en oikein usko että se koe voi niin vaikea olla. Olen siis vaan kerrannut asiat kirjasta ja muistiinpanoista, saa riittää minulle. Jotain voisin tietysti vielä sanoa siitä, mitä mieltä olen kokeen pitämisestä lauantaiaamuna klo.10-11, mutta teille tulis mun viihtymisestä täällä ihan väärä kuva, koska koko alkutekstin ajan olen vain arvostellut paikallisia.

Tämänpäiväisen opiskelun kyllä keskeytti mukavasti se, että ryhmätyötapaamisen jälkeen osa ryhmästä (kaksi paikallista tyttöä ja poika) pyysi minua kanssaan lounaalle. Mukaan liittyi myös belgialainen Robin, ja me vietettiinkin oikein mukavat pari tuntia juttelemalla Euroopan ja Singaporen eroista. Käsiteltyä tuli niin matkustelu, Singaporen tiukat asuntolasäännöt (Suomessa tai Belgiassa ketään ei kiinnosta tippaakaan, vaikka yliopisto-opiskelijalla olisi huoneessaan lukittujen ovien takana kymmenen vastakkaisen sukupuolen edustajaa), joulunvietto kuin Singaporelaisten käsitys länsimaisesta ruuastakin. Varsinkin toinen tytöistä (Judy? Yuchu? En muista kuka on kukakin.) halusi kovasti matkustaa Eurooppaan ja harkitsikin lähtevänsä ystävänsä luo Amsterdamiin käymään. Minä ja Robin ei voitu olla nauramatta ja varoittamatta, että Singaporen jälkeen Amsterdam saattaa aiheuttaa pienen kulttuurishokin, mutta matkustaa tietysti kannattaa aina. Sitten tuli tietysti se singaporelaisnuorille niin tuttu "En tiedä, antaako äitini luvan". Paikalliset asuu kotona naimisiinmenoon saakka ja jos äiti kieltää lähtemästä ulkomaille, niin sinne ei sitten mennä. Juttelin samasta aiheesta myös aiemmin tällä viikolla yhden toisessa ryhmätyöryhmässäni olevan Jillin kanssa, ja hän piti minua kovin itsenäisenä, kun kävin yksin Sydneyssä. Hänen äitinsä ei anna hänen mennä edes tyttökavereiden kanssa Malesiaan. Ja että minä voin asua lomat ja monet viikonloput poikakaverini kanssa yhdessä! Ei kävisi päinsä heillä ennnen naimisiinmenoa.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun myös kolmannen paikallisen tytön kanssa eilen luennolla. Hän nimittäin luuli, että minä pystyn tunnistamaan länsimaalaisista, mistä maasta he ovat kotoisin. Aasialaisethan pystyvät sanomaat toisistaan ulkonäön perusteella, onko joku vietnamista vai kiinasta jne, mutta minun oli kyllä tunnustettava, että en todellakaan erota saksalaista ruotsalaisesta tai brittiä tanskalaisesta. Sanoin, että yleensä voi kyllä tietää, onko joku etelä- vai pohjois-Euroopasta, mutta tarkemmin ei pysty määrittelemään. Keskustelukumppanini vain totesi minulle, että hänelle ne näyttävät kaikki samalta. No, niin minullekin aasialaiset.

Mutta asiasta aivan toiseen. Löysinpä eilen surffatessani mielenkiintoisen sivun,jonka mukaan Sirje on ollut 1950-luvulla Eestin neljänneksi suosituin tytöille annettu nimi, ja yleisin eestinkielinen nimi (edellä ovat Tatjana, Galina ja Valentina)! Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Suomen neljänneksi suosituin tytönnimi on samaan aikaan ollut Kaarina. Vaikka nimi on siis Suomessa melko harvinainen, se vastaa Eestissä samaa kuin jos mun nimi Suomessa olisi Kaarina. Ja arvatkaapa, mikä on ollut Suomen neljänneksi suosituin pojannimi 1950-luvulla? Tapani! Aika kiva yhteensattuma. Eestin listoilta löytyy muuten myös Aivar, joka on ollut 1960-luvulla kahdeksanneksi suosituin pojannimi. Suomessa kahdeksanneksi suosituin pojannimi on samaan aikaan ollut Kalevi (ja Tapani kivunnut jo toiseksi). Hannele (Suomen top kympissä vuosina 1950-89), Kalevi ja Kaarina... Olisit äiti siis ehkä voinut vähän enemmän mielikuvitusta käyttää ;). Tietysti Suomessa olen kyllä saanut "kärsiä" ihan tarpeeksi jo tästäkin erikoisuudesta, joten ihan hyvä että voin sanoa nimen olevan edes jossain ihan tavallinen. Listoilta näyttää löytyvän myös mm. Laine, Jüri, Endel ja Johannes, joten aika tavallisia nimiä on meidän suvussa annettu. Suomen tilastoissa taas yllättää, että Tapani on ollut top kympissä 50-luvulta 90-luvulle asti, josta kolme vuosikymmentä (1960-1989) kakkosena. Miksi minä sitten aina miellän sen vanhemman ihmisen nimeksi ja pidän kultaani poikkeuksena, jos esim. 80-luvulla syntyneitä Tapaneita pitäisi olla 21 411 muutakin? Todennäköisesti se on sitten loppuaikoina ollut suositumpi toisena tai kolmantena nimenä, 2000-luvulla näyttää tippuneen listoilta kokonaan. Sori, kulta, et ole enää in ;).

Juu, eiköhän tämä nyt riittäne tältä kertaa. Huomenna suuntaakin porukat jo kohti Singaporea, joten ensi viikolla saattaa jäädä blogin päivittely välillä vähiin, kun pitää paikallisoppaana toimia. Näin jo yksi yö puolipainajaista siitä, miten mentiin Sentosalle, mutta olin unohtanut kartan kämpälle, joten ei löydetty mihinkään kivaan paikkaan ja lisäksi äiti valitti koko ajan kuolevansa nälkään. Huolentäyteisiä unia kaupungin esittelemisestä omille vanhemmille ja isosiskolle, minäkö muka perfektionisti?

Kommentointia ja sekalaista selittelyä (sekä 4.10.)

VAROITUS! Tekstin alkuosa sisältää ällöromanttista söpöilyä ja imelää siirappia!

Tänään on 4.10., mikä tarkoittaa sitä, että tasan kolme vuotta sitten minusta tuli maailman onnellisin nainen (vaikkakin eriäviäkin mielipiteitä löytynee). 4.10.2003 on nimittäin se päivä, josta laskemme Tapanin kanssa seurustelumme alkaneen. Kolme vuotta siis jo, vanha pari... Kolme elämäni tähän mennessä ehdottomasti parasta vuotta, itseasiassa. Kulta, kiitos kaikesta siitä, mitä olet minulle ollut ja olet edelleen. Jo vähän päälle kahden kuukauden päästä nähdään taas!

Ja sitten taas takaisin arkeen. Ensiksi noihin Lotan kommentteihin vähän vastailua. En valitettavasti saanut vesinokkaeläimistä kuvia, koska en nähnyt yhtään ulkoaltaalla, vaan ainoastaan akvaariossa hämärässä huoneessa, jossa salaman kanssa kuvaaminen oli kielletty. Sydneyn akvaarion "touch pool" oli juuri samantyyppinen kuin Genovan akvaariossa, jossa siliteltiin rauskuja (ja olikos Hastingissakin jotain samantyyppistä?). Sen sijaan sekä Vaucluse House että Elizabeth Bay House olivat kyllä paljon vaatimattomampia kuin Schönbrunn (mitä voi muuten netissä ihailla täällä).Toisaalta, Schönbrunn painiikin tietysti ihan omassa kategoriassaan Versaillesin, Katariinanpalatsin ja muiden vastaavien kanssa.

Täällä näköjään nuo jääkaapppivarkaudet jatkuvat edelleen. Maanantaina laitoin jugurttia ja hedelmiä jääkaappiin muutamaksi tunniksi, että ne "jääkaappiini" kuuluvat vesipullot ehtisivät jäätyä. Tähän asti kun kaikki viety ruoka on hävinnyt yöllä. Mutta kun menin ennen nukkumaankäyntiä hakemaan ruokiani turvaan, oli jäljellä enää tyhjä muovipussi! Siis jugurtti ja kolme hedelmää viety keskellä iltaa. Kyllä otti päähän, siinä meni mun aamupala. Nyt en sitten uskalla viedä ruokaa jääkaappiin hetkeksikään, vaan ostin pari vesipulloa lisää, ja vaihtelen niitä niin, että ruoka voi olla koko ajan mun huoneessa kylmässä. Niin turhauttavaa, kun asuntolavastaavatkin tästä tietää, mutta mitäpä ne vois asialle tehdä...

Eilen tunneilta tullessani törmäsin sattumalta Devikaan, siis siihen, joka oli Hong Kongissa mukana. Devika suhtautui tapaamiseen hyvin amerikkalaisittain: "Sirje! Ihana nähdä! Me ei olla nähty Hong Kongin jälkeen ollenkaan! Miten sulla menee?" ja iso halaus tietysti päälle. Suomalaisuuteni piipitti taustalla, että Hong Kongista on kyllä vasta kaksi viikkoa, joista molemmat ollaan oltu toinen ulkomailla, joten vähempikin hössötys olisi riittänyt. Juteltiin kuitenkin puolisen tuntia lomatekemisistämme ja koulukuulumisista. Devika kertoi tavanneensa Heatherin, joka oli vaikuttanut hyvin stressaantuneelta ja sanonut, että reppumatkalla Vietnamissa ja Kambodzassa oli "ihan kivaa" (kun taas matkatoveri Asma oli kehunut matkaa valtavasti). Heather-parka, se on varmaan ihan hermoraunio kun pääsee vihdoin täältä pois, kun sillä näyttää kaikki aika menevän stressaamiseen ja koti-ikävään.

Sain tänään muuten ensimmäisen arvosanani täällä. Consumer Behavior-esseestä tuli B, joka on alinta tasoa, mitä olen Mikkelissä saanut, mutta kelpaa täällä mulle hyvin. Kirjotin pikkukivan esseen; sain pikkukivan arvosanan. Suurin osa arvosanoista oli välillä B- - B+, joten en ollut huonoimpia. Toisaalta en myöskään pakertanut esseetä yötä myöten, kuten paikalliset tekee, ne tuntuu olevan jotenkin aika tehottomia opiskelijoita. Parin viikon päästä pitää palauttaa seuraava essee samalle kurssille, mutta kahteen sivuun kakkosen rivivälillä on niin vaikea saada mitään järkevää, syvällistä ja tieteellistä kirjoitettua. Taisipa tulla tuokin B enemmän sujuvasta tekstistä kuin tieteellisestä sisällöstä.

Ai niin, unohdin kertoa, että Sydneyssä ainakin yhteen tavarataloon pystytettiin täyttä vauhtia jo jouluosastoa. Isoa sellaista. Joo, kyllähän minäkin joulusta tykkään, ja odotankin sitä jo kovasti (vaikkakin oikeammin odotan Tapanin näkemistä), mutta kyllä nyt syyskuun loppu/lokakuun alku on vielä vähän liian aikaisin.

Loppuun laitan vielä kuvan koalasta, joka oli tarkoitus liittää jo Sydney-tekstiini, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jos katsotte tarkemmin, niin huomaatte, että kuvassa on itseasiassa enemmän kuin yksi koala.

Sydney lauantai-tiistai ja loppukommentit

No niin, olen vihdoin takaisin Singaporessa. Väsyttää, olin loppujen lopuksi perillä aamulla neljän aikaan, ja olen nukkunut viime yönä vain muutaman tunnin, koska sisäinen kello herätti jo ennen puolta yhdeksää. Paluulento meni hyvin, ja sain jätskiä jälkiruuaksi. Se oli sellainen Solero-tikku, tosin eri nimellä. Oli tarkoitus katsoa The Devil Wears Prada siitä screeniltäni, mutta en sitten ehtinytkään, kun väsytti ja torkuin muutaman tunnin ja luin Viattomuuden ajan loppuun. Tässä alla nyt kuitenkin kaikki Sydneyssä kirjoittamani, kun nettiä ei huoneessa ollut. Laitoin aikajärjestykseen alusta loppuun ja jaoin kolmeen eri osaan, ettei tulisi liian pitkää yhdestä osasta.
Joten olkaa hyvä, lomani Sydneyssä!

23.9.2006 No worries, mate!

Uskomatonta, mutta totta: olen Australiassa. Nettiä ei näytä olevan, joten saatte lukea kaikki sepustukseni kerralla. Siinäpä sitten varmaan lukemista riittääkin :)

Eilen illalla siis raahauduin matkalaukkuni kanssa Changin lentokentälle. Vähän oli hankaluuksia bussissa, mutta selvisin. Laukkuhan ei sinänsä ollut painava, se on vaan niin isokokoinen, että käsittely on hankalaa. Itseasiassa lähtöselvitystiskillä Singapore Airlinesin työntekijäkin ihmetteli, että onpas kevyt laukku noin isoksi (taisi olla painoa n.11 kiloa). No, kyllä hotellissa laukun avatessani huomasin, miten tavaroille käy puolityhjässä matkalaukussa, jota heitellään ympäriinsä. Vaikka olin yrittänyt asetella kaiken parhaani mukaan, ja laittanut vielä pyyhkeen päällimmäiseksi pitämään kaikkea paikallaan, tavarat olivat sekaisin yhdessä mytyssä laukun alareunassa.

Lentokentällä olin hyvissä ajoin, joten katselin läpi kaikki kaupat. Muutama tavara vähän houkutteli ostamaan, mutta olivat sellaisia, että saa muualtakin kuin lentokentältä ja varmasti halvemmalla. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen näin kunnollisen valikoiman suklaata ja karkkia (jopa salmiakkikaloja!), mutta Australiaan ei saa tuoda mitään elintarvikkeita, joten ostamatta jäi.

Lento meni ihan hyvin, ja vaikka vähän jännittikin, en voinut olla hymyilemättä, kun jumbojetti nousi ilmaan. Jotenkin jännästi olen nyt lentopelkoni hälvettyä alkanut nauttia lentämisestä. Vaikka välillä vieläkin vähän hermostuttaa, kun lentokone vaihtaa korkeutta tai kaartaa, ja se tuntuu sellaisena jännänä tunteena vähän kuin vatsassa, niin yhtäkkiä pidänkin siitä ajatuksesta, että tunnen kuinka ilma kannattaa. Ehkä lentäminen on lähiaikoina liittynyt niin moneen positiiviseen kokemukseen, että olen alkanut assosioida sen mukaviin asioihin, ja minusta on nykyään jopa hienoa katsella kiitoradalla muita koneita. Jotenkin suorastaan pikkulapsen innokkuudella mietin, miten ne valtavat koneet kiitävät ilman halki ympäri maapalloa... Yhtäkkiä lentokoneissa ja lentämisessä onkin “sitä jotain”. Ehkä vielä joskus pystyn suuntautumaan lentämiseen tavallisen välinpitämättömästi...

Lähdettyä koneessa tarjoiltiin välipalaa, ja sitten katsoin omalta screeniltäni jaksot Simpsoneita ja Futuramaa. Tämän jälkeen sain torkuttua pari tuntia. Heräsin, kun ulkona aurinko nousi, ja matkustamoonkin sytytettiin valot, koska henkilökunta alkoi valmistella aamiaista. Mutta kyllä kannattikin herätä, ulos katsoessani näin 12 km päässä allani pelkkää punaista aavikkoa silmänkantamattomiin! Sää todellakin suosi, ja koko loppuajan pystyin seuraamaan alla olevaa maastoa. Aavikkoa jatkui todella pitkään, sitten välillä ehkä jonkinlaista pensasaavikkoa ja lopulta kukkuloita. Välillä aavikkoa halkoi yksinäinen tie kuin viivottimella vedettynä. Kyllähän sitä on tiennyt, miten valtava osa Australiaa on asumatonta aavikkoa, mutta on jotenkin aivan eri asia nähdä se omin silmin! Australiahan on kooltaan Pohjois-Amerikan luokkaa, mutta asukkaita on vain 20 miljoonaa, niistä viidesosa Sydneyssä. Väestötiheys koko maassa on huimat kolme asukasta neliökilometrillä, Suomen vastaava luku on 17 ja Singaporen 6724 (Rantasalmen 8). Sydneytä lähestyttäessä sitten näkyi ensin valtavat alat peltotilkkuja, sitten eukalyptusmetsikön peittämää vuoristoa, ja lopulta meri ja alla levittäytyvä kaupunki. Kone laskeutui kaupungin yli; oli todella jännä kokemus, kun tuntuu että kone viistää jo talojen kattoja, eikä omalta paikaltaan nää vielä lentokenttää. Kapteeni sen ilmeisesti kuitenkin näki, koska turvallisesti laskeuduimme.

Aamupala oli muuten varsin hyvä. Sen sai valita kahdesta vaihtoehdosta, joko nuudeleita katkarapujen yms kanssa tai kananmunia, perunapaistos ja makkaraa. Valitsin länsimaalaisen vaihtoehdon. Lisänä tuli jugurtti, sämpylä ja levitteet, tuoreita hedelmäpaloja (ananasta, papaijaa, pari viinirypälettä), appelsiinimehua ja teetä/kahvia. Katselin menusta, että takaisintullessa illallisella on myös kaksi vaihtoehtoa, joista valita. Niin, ja lentoyhtö jakeli myös kuumia pyyhkeitä, ja jokainen matkustaja sai sukat, pienen hammastahnatuubin, hammasharjan ja silmäsuojuksen.

Matkalaukkujen tarkastus oli kyllä tarkkaa: ensin passijonossa kävi kultainen noutaja häntä iloisesti heiluen nuuskimassa jokaisen matkustajan (siinä todellakin virkamies, tai virkakoira, joka nautti työstään!) ja lopuksi vielä tullissa jokaisen kaikki matkatavarat läpivalaistiin. No, ei löytynyt mitään kiellettyä minulta, joten pääsin jatkamaan matkaa. Hotellissa huoneeni oli onneksi jo valmiina, vaikka olin paikalla ennen kahtatoista ja virallinen check-in aika on tietysti klo.14. Hotelli on metroaseman vieressä, mutta toisaalta alueella on myös..hmm..aikuisviihdepaikkoja. Eipä ne minua haittaa, kun en aio tuolla ulkona tällä alueella iltaisin paljon liikuskella. Hotellihuone on ihan siisti, ehkä vähän “brittiläinen” (lue: nuhjuinen), mutta 14.kerroksessa ja näköala on aika hieno.


Näkymä hotellihuoneeni ikkunasta. Mikäs se siellä oikealla onkaan?

Keitin itselleni teetä, purin vähän tavaroita ja yritin ottaa pienet nokoset, mutta en saanut nukuttua.Siistiytymisen jälkeen hyppäsin hotellin vieressä sightseeing-bussiin, johon ostamassani Sydney Pass-kortissa on rajoittamaton käyttöoikeus. Kiersin lähes koko kierroksen, johon meni pari tuntia, ja hyppäsin pois paikassa, josta meni mukava kävelyreitti kasvitieteellisessä puutarhassa lahdenpoukamaa pitkin oopperatalolle. Oli muuten mukava olla ulkona hameessa ja topissa, kun on lämmintä, muttei hiostavan kuuma. Oopperatalolta kävelin satama-aluetta pitkin The Rocksiin, joka on Sydneyn vanhinta osaa. Mukavia pikkuputiikkeja ja viikonlopputori, joka valitettavasti sulkeutui jo viideltä. Katselin valmiiksi jo matkamuistomyymälöistä, mitä haluaisin ostaa, kun huomenna ajattelin museossa käynnin jälkeen suunnata Chinatowniin viikonloppumarkkinoille. Sieltä saa monen eri lähteen mukaan matkamuistot halvimmalla. Auringon laskiessa ilta alkoi kuitenkin viiletä ja minä aloin väsyä, joten päätin vetäytyä jo hotellille. Alkaa jo painaa viime yön univaje, kaksi tuntia torkkumista vähän väliä heräillen ei oikein riitä aktiiviseen “turisteiluun”.Muina iltoina tiedän sitäpaitsi ottaa neuletakin mukaan, täällä on kuitenkin vasta kevät.


Näkymä kävelyreitiltäni oopperatalolle.

Pidän kyllä Sydneystä tähän mennessä oikein kovasti. Täydellinen kaupunki sellaiselle, jolle viktoriaaninen aika on aina ollut heikko kohta, jota Brittien siirtomaa-aika kiehtoo, ja joka pitää isoista kaupungeista, eli minulle. (Mainittakoon tässä, että tiedän kyllä sekä viktoriaanisen että laajemminkin imperialistisen aikakauden negatiiviset puolet varsin hyvin, mutta saahan sitä vähän romantikko olla...) Vanhoja rakennuksia 1800-luvulta ja taustalla modernit, monikymmenkerroksiset hotelli-ja toimistorakennukset...Sydney on muuten yllättävän “matala” kaupunki, ainakin kun tulee Singaporesta. Kyllähän noita korkeita moderneja kolossejakin on, mutta yllättävän paljon vanhaa, matalaa rakennuskantaa. Ainakin lentokoneesta katsottaessa esikaupunkialueetkin näyttivät koostuvan lähinnä pari- ja omakotitaloista, jokaisella tietysti oma uima-allas takapihalla.

Nyt alan pikkuhiljaa vetäytyä yöpuulle. Oikeastaan hyvä, että lentokoneessa jäi unet vähiin, tuleepa toivottavasti nopeammin totuttua tähän kahden tunnin aikaeroon. Ottaen huomioon mun vuorokausirytmin nykyään Singaporessa, täällä kävis muuten niin, että valvosin neljään, ja eihän se käy. Joten pian nukkumaan ja aamulla kello herättää kahdeksalta hotelliaamiaiselle. Sitten Australialaiseen museoon (se on siis museon nimi, tiedän kyllä että kansallisuus kirjoitetaan pienellä) ja myöhemmin mahdollisesti sinne viikonloppumarkkinoille. Maanantaina ajattelin mennä käymään akvaariossa ja tiistaina eläintarhassa, saapa nyt nähdä.

24.9.2006 Museoilua

Nukuinkin sitten viime yönä kellon ympäri: kävin nukkumaan kahdeksalta, heräsin puolen yön maissa, mutta jatkoin unia, ja kun herätyskello soi aamulla kahdeksalta, en jaksanut millään vielä nousta. Siirsin siis herätysaikaa eteenpäin ja nousin puoli yhdeksän. Väsytti siltikin aika paljon, sisäinen kelloni kun yritti väittää, ettei heräämisaika ollut vielä lähelläkään, vaikka olin juuri nukkunut 12 tuntia. Hotellin aamupala oli varsin brittiläinen, paahtoleipää, pekonia, munakokkelia, makkaroita, jonkinlaisia perunakroketteja, teetä jne. Oli onneksi myös jugurttia ja jonkinlaista valkeaa puuroa. Hyvin sain vatsani täyteen ja kestin niillä eväillä pitkälle päivään.

Suunnitelman mukaisesti suuntasin Australian Museumiin. Oli kyllä juuri sopiva paikka minulle, keskittyi melkoisesti luonnonhistoriaan (australialaiseen sellaiseen suurimmaksi osaksi) ja sitten oli tietysti oma näyttely aboriginaaleista. Puoliltapäivin oli aboriginaaliesityskin, jossa kuulin didgeridoota (ei alkuperäinen nimitys, eurooppalaiset nimesi äänen mukaan) ja näin laulua ja tanssia. Museo oli täynnä lapsiperheitä sivistämässä jälkikasvuaan, joka sinänsä ei minua haitannut, mutta välillä tuntui vähän hassulta ihastella dinosaurusten luurankoja ja erilaisia ötököitä yhdessä 6-vuotiaiden kanssa. Opin ainakin, että valaat ovat isoja, dinosaurukset loppujen lopuksi luulemaani pienempiä, ja blogissanikin aiemmin esiintyneet mustat joutsenet australialaisia (hollantilaiset tutkimusmatkailijat näkivät mustia joutsenia ensimmäisen kerran 1630-luvulla, mutta Euroopassa kukaan ei uskonut tarinaa mustista joutsenista ennenkuin 60 vuotta myöhemmin saatiin tuotua yksi nähtäväksi). Minulla vierähti museokäyntiin nelisen tuntia (sisältäen 45 min.aboriginaaliesityksen ja lounaan). Käynti olisi ollut täydellinen, jos mukana olisi ollut joko Tapani tai iskä, joiden molempien kanssa olisi ollut hyvä keskustella kaikesta nähdystä. Jos olisimme olleet kolmistaan, olisi käyntiin mennyt varmasti koko päivä, kun jokainen olisi vuorollaan kertonut kaiken lukemansa ja kuulemansa jokaisesta näyttelyesineestä! Äiti olisi varmasti kokenut deja vu-ilmiön muistellen Lontoon Natural History Museumia, jota tämä museo kyllä aika paljon taisikin muistuttaa (vaikka rakennus ei ollut yhtä hieno, eikä kokoelmat yhtä laajat). Lounaani taas onneksi ei muistuttanut Lontoon museon kolmioleipiä. Annokseni oli kyllä siinä mielessä kolmioleipä, että se koostui kahdesta neliönmuotoisesta leipäpalasta, jotka oli leikattu kulmittain kolmioksi, mutta leipä oli pitatyyppistä, välissä tuoretta salaattia (ehkä romainea), kurkkua ja tandoorikanaa, ja annos oli lämmin. Muistutti kolmioleipää yhtä paljon kuin härän sisäfileepihvi muistutttaa hampurilaispihviä. Hinnat tuntuu täällä turistipaikoissa olevan Suomen tasolla, tai ainakin sillä tasolla, millä ne Suomessa ovat pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Museon ja lounaan jälkeen suuntasin Chinatowniin Paddy's Marketiin viikonloppumarkkinoille, mutta valitettavasti en ehtinyt paljonkaan katsella, kun markkinat taas sulkeutuivat viideltä. Päätin käydä katsomassa myös toista ostosaluetta, ja oikein kivalta paikalta näyttikin, mutta kaikki oli vaan jo kiinni. Täällä siis tosiaan menee suurin osa kaupoista kiinni viideltä tai kuudelta, mikä kyllä ärsyttää. Olisin mennyt iltaristeilylle satamaan, mutta niitä ei ole sunnuntaisin (tai ainakaan niitä, joihin lipullani pääsisi ilmaiseksi). On siis vähän vaikeaa keksiä illaksi tekemistä yksin, kun shoppailu ei onnistu.

Huomenna suuntaan akvaarioon ja sitten sen lähialueelle shoppailemaan. Ehkä illalla sitten vihdoin sinne risteilylle. Tiistaina ajattelin mennä eläintarhaan. Niin, pitänee vielä mainita, että museokäyntiini sisältyi biologiaa myös museon ulkopuolella; museolle mennessä näin puiston nurmikolla ihan oikean korpin ja takaisintullessa linnun, joka minun (heikon) lintutietämykseni (ja museossa nähtyjen täytettyjen lintujen) perusteella on iibis. No, jos se ei vaikka iibis olekaan, niin ainakin tiedätte minkätyyppisestä linnusta oli suunnilleen kyse.


Kyseinen lintu myöhemmin kuvattuna. Kellään parempia ehdotuksia kuin jonkinlainen iibis?

25.9.2006 Akvaario ja shoppailua

Tänään oli siis ensiksi vuorossa Sydneyn akvaario. Pääsin vihdoin näkemään vesinokkaeläimen, sain silittää hainpoikasta (tosin siitä kasvaa isonakin ihmiselle vaaraton hai), kosketin merivuokkoa ja näin mm.merimakkaroita, pingviinejä, erilaisia haita (myös niitä ihmissyöjiä), valtavan rauskun, hylkeitä, merihevosia, keuhkokaloja ja paljon muita eri kalalajeja. Vaikka on maanantai, paikka oli varsin täynnä lapsiperheitä. En halua edes kuvitella, millainen tungos siellä on viikonloppuisin! Akvaarion myymälässä viivähti myös aika kiva tovi ja kului ihan mukavasti rahaa, nyt on mm. Jonille ja Jaanikalle t-paidat (tietenkin valitsin kivoimmat mahdolliset paidat, joten ne oli myös kalleimmat).

Akvaarion jälkeen kiertelin lähialuetta, oli oikein mukavannäköistä seutua, sellainen satama-alue, ravintoloita, kauppoja jne. Koska vieressä oli Sydneyn merimuseo, jonne sisäänpääsy oli ilmainen, kävin sielläkin. Oli kiinnostavaa katsella näyttelyitä Australian löytämisestä ja myöhemmistä merimatkoista Euroopasta Australiaan. Osio Australian merivoimista ei sen sijaan kiinnostanut minua yhtä paljon.


Darling Harbour, jossa vietin aikaa akvaarion jälkeen. Huomatkaa lippu, todistaa mun olleen Australiassa.

Museokäynnin jälkeen keskityin shoppailuun, lähinnä matkamuistoliikkeissä. Muun shoppailun aion hoitaa loppuviikosta. Mutta nyt on kyllä niin paljon kaikkea Australia-kamaa, että huhhuh. Ostin mm.kolme t-paitaa itselleni, mutta koska niitä ei voinut kokeilla, yksi on pieni...Toivottavasti se kelpaa vaikka Hannelelle.

Minun pitäisi jo alkaa oppia, että vaikka päivällä aurinko paistaisi miten lämpimästi, on täällä vielä kuitenkin vasta kevät ja auringon laskiessa sää viilenee huomattavasti. Erityisesti veden äärellä tulee kylmä, siitä iltaristeilystä ei siis tule mitään niin pitkään kun unohdan ottaa neuletakin mukaani. No, onhan tässä vielä aikaa.

Huomenna eläintarhaan, jos vaikka näkisin vihdoin oikean koalan. Ja vompattikin olisi kiva nähdä. Ja kyllä kai sieltä se Tasmanian tuholainenkin löytyy? Vesinokkaeläimiäkin katselisin mielelläni lisää, ja kenguruvalikoimakin lienee isompi kuin Singaporessa. Niin, ja se komodonvaraani. Haluan nähdä, onko se niin iso kuin kuvittelen, vai vielä isompi. Ja se nokkaeläimen sukulainen, mikäs se nyt onkaan suomeksi? Se on sellainen piikikäs pitkäkuonoinen, australialainen sekin. Nokkasiilihän se taitaakin olla. Niitä siis huomenna.

Sydney tiistai-keskiviikko

26.9.2006 Jälleen eläimellistä menoa

Sydneyn eläintarha oli ihan kiva, mutta tuntui kyllä vähän ankealta Singaporen vastaavan jälkeen. Ei sillä, että Taronga Zoossa mitään vikaa olisi ollut, taitaa itseasiassa olla maailman parhaita eläintarhoja, mutta monikaan eläintarha ei taida kestää vertailua Singaporen eläintarhaan. No, näin silti ne Australian tunnetuimmat eläimet: kenguruita, koaloita, vompatteja,emuja, vallabeja (eli pieniä kengurulajeja), kaulusliskoja, vesinokkaeläimen, nokkasiilejä jne. Näin vihdoin myös sen komodonvaraanin. Se oli juuri niin iso, kuin olin odottanutkin, joten sen koko oli tavallaan pettymys, suurin osa eläimistä kun on ollut isompia kuin olen kuvitellut (tällä kertaa mm.vompatit). Lisäksi tuli nähtyä gorilloja, kodiakinkarhu, sekalainen valikoima lintuja ja liskoja, simpansseja, kameli, kirahveja, seeproja, lumileopardeja, kalastajakissa, kaikenmoisia hiiriä ja rottia, krokotiili ja ties mitä kaikkea muuta. Valitettavasti vasta Thaimaasta tuodut uudet norsut oli vielä karanteenissa (ja vanhat viety jo muualle kuolemaan), eikä sarvikuonotkaan olleet jostain syystä esillä. Onneksi olen nähnyt molempia Singaporessa.

Lähdin aamulla hotellilta kymmenen aikoihin, mutta missasin juuri eläintarhaan klo.10.45 menevän lautan ja jouduin odottamaan puoli tuntia seuraavaa. Paikan päällä piti sitten vielä jonottaa sisäänpääsyä lippujonossa, joten vasta puoliltapäivin pääsin aloittamaan eläintarhakierrokseni. Koska eläintarha suljettiin klo.17, minulle jäi viisi tuntia aikaa, ja se riitti juuri ja juuri: olisin mielelläni käyttänyt viimeisiin eläimiin enemmän aikaa ja nyt minulta jäi myös osa linnuista katsomatta, sekä vahingossa jäi näkemättä se Tasmanian tuholainen, jonka oikea nimi taitaa olla kyllä pussiahma (vai?). Yhteensä tunti ajasta menikin kyllä siihen, että katsoin kaksi showta, joiden alkamista piti tietysti ensin odotella. Toinen oli hylje-esitys, jonka esiintyjät tosin olivat merileijonia. Hienoja temppuja ne osasivatkin, mm.hypätä vedestä ilmaan ja tehdä ilmassa voltin. Toinen esiintyjistä oli australialainen merileijona ja toinen kalifornialainen – juuri sellainen, mikä siinä yhdessä Mikki-piirretyssä on, missä Mikki ja Pluto löytää sen rannalta ja vie kotiinsa. Tämä oli kyllä iso yksilö,mutta piti hyvin samanlaista ääntä kuin siinä piirretyssä, kovempaa vain. Toinen show oli lintuesitys, jossa esiteltiin lintujen lento-ja saalistustaitoja (ei tietenkään oikeilla saaliilla, vaan makupaloilla ja piilotetuilla nauhureilla). Sainkin nähdä pari pöllöä, jonkunlaisen paikallisen kurjen ja Australian kaksi suurinta haukkalajia, sekä suuren joukon kakaduja. Satuin myös paikalle juuri kun pingviinejä ruokittiin. Ne oli australialaisia pingviinejä, sellasia pikkuisia ja suloisia, 30 cm korkeita ja kilon painoisia.

Eläintarhakäynnin kohokohta minulle oli kuitenkin ne koalat ja vompatit. Vompatit tosin nukkui koko ajan, mutta olivat isompia karvapalloja kuin olin kuvitellut. Lisäksi yhdessä aitauksessa, jonne pääsi sisälle, emu käveli ihan vierestäni. Vähän melkein pelotti kun huomasin sen suoraan edessäni, on se niin iso lintu. Ja niitä nokkasiilejä näin monta taapertamassa ympäriinsä aitauksessaan. Vähän harmittaa, etten ole nähnyt täysikokoista vesinokkaeläintä, sekä tämä tänään näkemäni että se akvaariossa ollut oli aika pieniä verrattuna kuvaan, missä esiteltiin minkä kokoiseksi vesinokkaeläin kasvaa. Tiesittekö muuten, että koska vesinokkaeläimen silmät on sivuilla ja sillä on edessä nokka, se ei näe maalla kovinkaan hyvin suoraan eteensä, vaan saattaa törmäillä esteisiin? En yhtään ihmettele, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan lähettivät ensimmäiset säilytetyt tai täytetyt vesinokkaeläimet Eurooppaan, siellä epäiltiin, että aasialaiset vaan vetää nyt eurooppalaisia nenästä kyhäämällä muka-eläimiä ankoista ja nisäkkäistä. On siinäkin muka maa; valtavia rottia, koiria jotka liikkuu hyppien, mustia joutsenia ja eläimiä, joilla on ankan nokka ja räpylät, mutta ruskea karvapeite ja neljä jalkaa. Jotain rajaa, ei Euroopassakaan ihan kaikkea olla valmiita uskomaan...


Nokkasiili.


Kenguru.


Kirahvi ja seeproja, taustalla Sydney.

Tänään oli muuten varsin viileä päivä, ehkä noin +20 ja pilvistä. Onneksi oli neuletakki mukana. Välillä se päällä tosin tuli lämmin, muttei sitä voinut poiskaan ottaa, kun seuraavan tuulenpuuskan tullessa taas muuten paleli. Onneksi loppuviikoksi on luvattu +24-27.

Huomenna aion käydä katselemassa Sydneyn kuuluisia rantoja (ehkä nään niitä kuuluisia surffaajiakin) ja muutenkin lähiöalueita bussilla, joka kiertelee siellä. Se kuuluisa Bondi Beach varsinkin pitää nähdä.

Muutamia huomioita vielä Sydneystä. Ensinnäkin, Sydneyn junaverkosto ei ole kovinkaan tehokas. Junat siis toimii kuten metro muissa kaupungeissa, mutta koska verkosto koostuu järkyttävästä määrästä eri linjoja eri puolille Sydneyn esikaupunkialueita, ja koska se on rakentunut 150 vuoden kuluessa, se on aika sekava ja tehoton. Tarkoitan tällä siis sitä, että junat menee 5-15 minuutin välein, ja 10 minuutin odotus tuntuu aika pitkältä kun on tottunut siihen, että keskustassa metroja menee parin minuutin välein. Lisäksi junakarttoja on asemilla liian vähän (ilmeisesti siksi, että ne on joka tapauksessa sekavia sen linjojen paljouden takia) ja junan vaihtaminen huomattavasti hankalampaa kuin muissa suurkaupungeissa, kun ei turistina tunne linjoja. Junissa onkin tosin nyt mainoksia, että Sydney pyrkii selkeyttämään ja yksinkertaistamaan junalinjojaan seuraavien vuosien kuluessa, olikohan nyt vuoteen 2009 mennessä.

Toinen huomio: ihanaa olla normaalikokoinen jälleen! Kun on kaksi kuukautta ollut yhtä pitkä kuin keskimääräinen mies (ja hartioista leveämpi...) on ihanaa, kun ympärillä on taas “tavallisen” kokoisia ihmisiä. Lisäksi olen taas normaalikokoinen myös naisena, aasialaisten tikkulaihojen naisten keskellä tuntee olonsa varsin isoksi (ja ne on vielä kaikki lisäksi dieetillä vähän väliä!). Ensimmäisenä päivänä minusta tuntui ympärilleni katsoessa, että Australiassa on paljon lievästi ylipainoisia (eli mun kokoisia) naisia, nyt kaikki näyttää taas normaalilta. Silmä tottuu nopeasti. Tähän liittyy myös se, että lauantaina tuntui suorastaan oudolta, miten miehet kiinnitti muhun huomiota. Taitaa mennä niin, ettei sitä Suomessa huomaa, mutta kun kahteen kuukauteen miehet ei juurikaan ole katselleet (aasialaisia miehiä ei kiinnosta itseään isompi eurooppalainen nainen, eikä mua itseäni kapeaharteisemmat aasialaiset miehet), ja sitten tulee taas paikkaan, jossa näyttää “normaalilta”, niin ne katseet kyllä huomaa. (Aasian osalta sanoisin tähän muuten vielä, että jos miehet siellä katsoo, niin sitten ne katsoo rintoja – aasialaisten tikkulaihojen naisten vieressä kun B-kuppikin näyttää isolta. Näissäkin suurin osa katseista menee tosin blondeille D-kuppisille ruotsalaisvaihtaritytöille.)

No niin, toivottavasti en järkyttänyt ketään tolla äskeisellä. Mutta ihan oikeasti, jos luulette ettei teitä Suomessa kukaan tsekkaile (näin minäkin ajattelin), niin viettäkääpä kaksi kuukautta jossain, jossa näytätte liian erilaiselta tsekkaamiseen, ja tulkaa sitten takas länsimaahan. Eron kyllä huomaa!

27.9.2006 Bondi Beach ja oopperatalo

Aamulla aamiaisen jälkeen etsin lähimmän Bondi Explorer-bussin pysäkin ja pienen odotuksen jälken hyppäsin kyytiin. Bussi siis kiertää tietyn reitin Sydneyn esikaupunkialueilla, ja millä tahansa pysäkillä voi hypätä pois kyydistä ja jatkaa sitten taas jollain seuraavista busseista (kulkevat puolen tunnin välein). Sydney Passiini sisältyy ilmaiseksi tämän ja keskustaa kiertävän vastaavan bussin käyttö. Tarkoitus oli ajella bussilla katsomaan kuuluisaa Bondi Beachia, mutta huomasin esitteestä, että matkan varrella olisi Vaucluse House, historiallinen talo, jonka sisäänpääsymaksusta saisin alennusta Sydney Passilla. Päätin siis hypätä sillä pysäkillä kyydistä, ja kyllä kannattikin! Kyseessä oli siis vanha herrastalo, sisustettu 1850-luvun tyyliin museoksi muistuttamaan mahdollisimman läheisesti talossa asuneen perheen elämää tuolloin. Mikään iso ja hieno herraskartano talo ei ollut, enemmänkin sellainen rikkaan perheen maalaisasunto. Pidin ehkä eniten siitä, että makuuhuoneiden, ruokasalin ja muutaman oleskeluhuoneen lisäksi yleisölle oli avoinna myös talon toinen siipi, se missä keittiö, ruokakomerot, maitohuone ja palvelijoiden tilat sijaitsivat. Muutenkin talo oli niin erilainen kuin muut näkemäni museotalot, jotka ovat aina olleet upeita kartanoita. Tämä oli jotenkin kodikkaampi ja aidomman oloinen. Kaksi siipeä, välissä katettu käytävä ja piha, jossa vieraat otettiin vastaan, alakerrassa ruokasali, olohuone ja pari pientä huonetta, yläkerrassa päämakuuhuone ja lasten makuuhuoneet, keittiössä iso puupöytä ja vanhanaikainen uuni/hella, maitohuoneessa juustomuotit, kellarissa viinipulloja, sokkeloinen puutarha...Ihanaa. Jotenkin kuin suoraan Jane Austenin kirjoista. Koska vierailijoita ei ollut paljon, tuntui välillä, että olisi ihan oikeasti siirtynyt 150 vuotta taaksepäin ajassa.


Vaucluse House puutarhasta kuvattuna. Sisällä talossa ei valitettavasti saanut kuvata.

Talo sopi myös täydellisesti tällä hetkellä lukemaani kirjaan, Edith Whartonin Viattomuuden aikaan (äiti, tykkäisit varmasti!), joka sijoittuu miltei saman aikakauden New Yorkiin. Erityisesti kun yhdessä huoneista kerrottiin talossa asuneesta perheestä, että heitä ei oikein koskaan meinattu hyväksyä seurapiireihin, koska kaksi ensimmäistä lasta syntyi jo ennen avioliittoa (lisäksi tietysti molempien vanhempien vanhemmista ainakin toinen oli rangaistusvanki,mutta sehän nyt on Australiassa ihan normaalia - vaikutti kuitenkin heidän hyväksymiseensä). Viattomuuden aika käsittelee juuri näitä asioita, kuka pääsee valittuihin ympyröihin ja kuka ei, ja mistä syystä, joten talo sopi hyvin täydentämään lukukokemustani (vaikka kirja varsinaisesti onkin rakkaustarina, niin nämä teemat ovat vahvasti esillä). Lisäksihän muutenkin rakastan kulttuurihistoriaa ja 1800-lukua, joten talossa käynti oli mulle kyllä ihan nappivalinta. Hyvinkin voi jäädä mieleeni yhtenä Sydneyn kohokohdista. (Kerrottakoon vielä, että usean Euroopan vuoden jälkeen Australiaan palattuaan perhe vihdoin hyväksyttiin piireihin, ja kolmesta nuorimmasta tyttärestä tuli varsinaisia seurapiirikaunottaria ja -suosikkeja, mutta sitä ennen kolme kymmenestä lapsesta oli kuollut nuorena.)

Tuosta rangaistusvankijutusta muuten tuli mieleen, että on aika jännää, kun täällä aina mainitaan esimerkiksi että “tämän kirkon suunnitteli herra XYZ, joka oli tuomittu Englannissa väärennöksestä”, tai “tämän talon omisti herra ABC, jonka molemmat vanhemmat tulivat Australiaan rangaistusvankeina tuomittuna varkauksista”. Tuntuu, että miltei kaikki Sydneyn vanhat rakennukset on suunnitellut joku entinen väärentäjä tai taskuvaras. Murhaajiahan tänne ei tuotukaan, ne tuomittiin kuolemaan jo Englannissa.

Vaucluse Housen jälkeen hyppäsin jälleen Bondi Explorerin kyytiin ja tällä kertaa nousin kyydista Bondi Beachilla. Kiva rantahan se on, mutten tiedä, miksi oikeastaan niin kuuluisa. Pitkälti pehmeää hiekkaa, jossa oli kyllä mukava kävellä, ja paljon reppumatkaajia. Onneksi tänään oli lämmin päivä, joten olin laittanut hameen ja sandaalit. Pääsin siis kävelemään ihan vedenrajaan ja annoin aaltojen kastella varpaani. Isommat aallot kasteli puolisääreen saakka. Vesi oli aika viileää vielä, mutta aaltojen takia en olisi kyllä uimaan uskaltanutkaan. Ehkä olisin voinut kahlata syvemmälle, mutta veden varaan en todellakaan olisi uskaltautunut heittäytyä, kyllä ne aallot sen verran voimakkaita oli. Kävelin siis hiekkaa pitkin ja katselin surffaajia.


Se kuuluisa Bondi (lausutaan "bondai") Beach.

En viihtynyt rannalla kovin pitkään, joten palattuani bussilla keskustaan ehdin vielä kierrokselle Sydneyn oopperataloon. Ne valtavat valkeat kaaret kätkee alleen ison konserttisalin, vähän pienemmän oopperasalin ja muutaman pikkusalin. Mukavalta näytti sisältäkin, vaikka arkkitehdille ja hallitukselle tuli niin valtava riita kesken rakentamisen, että arkkitehti sanoutui irti ja sisätilat on suunnitellut eri henkilö. Itseasiassa tanskalainen arkkitehti ei ole koskaan palannut Sydneyyn, joten ei ole nähnyt kuuluisinta teostaan ikinä valmiina. Nyt kaupungin ja arkkitehdin suhteet ovat jälleen parantuneet, mutta herra on jo 88-vuotias, ja asustaa Mallorcalla, josta on kovin pitkä matka Australiaan...Oopperatalon muuten piti maksaa 7 miljoonaa Australian dollaria ja valmistua neljässä vuodessa. Rakentamiseen kului lopulta 14 vuotta ja 102 miljoonaa dollaria, joten hiukkasen meni yli budjetin. Onneksi australialaiset on kuitenkin innokkaita uhkapelaajia, ja koko rakennus rahoitettiinkin lotolla. Puolitoista vuotta valmistumisensa jälkeen koko homma oli jo maksettu. Oopperataloa katsoessa kannattaa myös muistaa, että se on suunniteltu 1950-luvulla. Se oli siis todellakin aikaansa edellä silloin. Oopperataloon liittyy myös mielenkiintoinen Rantasalmi-fakta. Voittajasuunnitelman kun joidenkin lähteiden mukaan poimi jo hylättyjen ehdotusten pinosta Eero Saarinen, Eliel Saarisen poika. Ja Eliel Saarinenhan on syntynyt Rantasalmella. Maailma on pieni. (Mistä muuten tulikin mieleen, että Vaucluse Housen pienessä matkamuistokaupassa oli myynnissä Marimekon servettejä, yhdessä levykaupassa soi HIM, bongasin yhdestä erikoiskarkkikaupasta Fazerin turkinpippureita kammottavaan hintaan, ja television viihdeuutismainoksessa näytettiin pätkä Lordista se kuuluisa Suomi-hattu päässä.)

Oopperatalokierroksen jälkeen kysyin hetken mielijohteesta lippuluukulta, olisiko heillä vielä lippuja lauantain Gilbert&Sullivan-operettiin Pirates of Penzance (suomeksi Pirates of Penzance eli Velvollisuuden vanki; ei taida olla Suomessa kovin tunnettu kun ei ole edes varsinaista nimeä suomennettu), mutta valitettavasti oli loppuunmyyty, kun esiintyjinä vieläpä on Australian parhaimmistoa. (Itseasiassa Gilbert ja Sullivan ei valitettavasti taida olla kovin tunnettuja Suomessa, tässä ainoa linkki aiheeseen, jonka löysin.) Kehottivat kysymään vielä perjantaina, tai sitten voi lauantaina mennä aamukahdeksalta jonottamaan seisomapaikkoja, joita on kokonaista kymmenen. Saatanpa käydä perjantaina kysäisemässä, mutten ole varma, jaksanko nähdä sitten sen enempää vaivaa asian eteen, mulla kun ei ole täällä oikein operettivaatteitakaan mukana, eikä ne liput tietysti ihan halpojakaan ole. (Englanniksi Pirates of Penzancesta wikipediassa.)

Tänäsestä Vaucluse House-kokemuksesta innostuneena päätin mennä huomenna katsomaan tässä kohtalaisen lähellä olevaa Elizabeth Bay House-museota, joka myös on jonkinlainen kartano 1800-luvulta. Sitten olisi myös tarkoitus käydä risteilyllä tuossa lahdella ja aloittaa vihdoin kunnollinen shoppailu, siis muutenkin kuin vain matkamuistoja. Huomenna on nimittäin kaupat auki yhdeksään asti illalla. Loppuviikonkin ajattelin käyttää lähinnä shoppailuun, ehkä saatan vielä Sydneyn museossa käydä. Täytyy sanoa, että täällä kyllä suurin miinuspuoli on ollut se, että kaupat ja pienet kahvilat menee kiinni viiden ja kuuden välillä illalla, ja kuudelta tulee hämärä. Tuntuu tuhlaukselta mennä hotellille jo alkuillasta, mutten oikein yksin viitsi hirveästi tehdä pimeällä iltakävelyjä, ja tulee kylmäkin, eikä yksin oikein viitsi mennä ravintolaankaan syömään hienosti illallista. Tuo viimeinen on tietysti oma syyni, mitäs olen niin ahdasmielinen ja ujo, etten halua mennä yksin ravintolaan. Mutta myönnän, iltaisin tulee välillä mieleen, että olisi mukavampaa, jos olisi joku matkatoveri mukana, jonka kanssa käydä iltakävelyllä ja istua iltaa jossain ravintolassa. Päivät pärjään hyvin yksin, mutta ne illat...

Sydney torstai-sunnuntai

29.9.2006 Risteilyä ja shoppailua

Torstaiaamun aloitin tavallista aikaisemmin nousemalla jo kahdeksalta. Alkuviikosta sitä yrittäessäni siirsin joka kerta herätystä vielä puoli tuntia eteenpäin, joten en ehtinyt aamuristeilylle Sydneyn satamaan. Nyt sisäinen kelloni oli onneksi jo tottunut (vaikka oikeasti Singaporen ja Sydneyn välillä on aikaeroa vain kaksi tuntia totuin Singaporessa heräämään kymmeneltä, joten sisäinen kelloni siirtyikin tässä neljä tuntia) ja sain itseni ylös ajoissa. Olin huomannut edellisenä iltana, että satamaan mennessä minun on turha vaihtaa junalinjaa, kun saman linjan varrella olevalta asemalta on matkaa satamaan vain n.500 metriä. Siis sen sijaan, että ajaisin kaksi pysäkinväliä, vaihtaisin linjaa ja ajaisin vielä kaksi pysäkinväliä, pääsen satamaan ajamalla yksinkertaisesti yhden pysäkinvälin ja kävelemällä 500 metriä (singaporelaiset olisi tästä kyllä kauhuissaan...). Ensimmäiset kymmenen minuuttia tosin harhailin ympäriinsä, kun en muistanutkaan, mistä suuntaa olin pysäkille tullut. Löysin kuitenkin oikean suunnan ja olin satamassa ajoissa. Risteily oli ihan kiva, ei nyt mitenkään erikoinen, mutta olihan se kiva nähdä sataman ympäristöä lahdeltapäin. Ja wow, mitä taloja, kun rannassa on tietysti Sydneyn parhaat asuinalueet! Näin samoja taloja jo sillon Bondi Beachille bussilla mennessä, kyllä on isoja ja hienoja. Kelpais mullekin. Mutta siinäpä tuleekin sitten esiin sellainen juttu, mitä Suomessa ei niin selkeästi enää ole: luokkayhteiskunta. Täällä kun on vielä selkeästi sellanen yläluokka ja seurapiirit (bussikuski silloin keskiviikkona kertoi mm. missä on kuuluisan seurapiirirouva X:n hieno talo). Singaporessa sama juttu, monen yliopistotytönkin unelmana on päästä rikkaan miehen seurapiirirouvaksi, jonka ei päivisin tarvitse tehdä muuta kuin pitää yllä edustavaa olemustaan (työstä käynee tosin sekin, varsinkin vanhemmiten). Suomessa seurapiirejä taitaa korkeintaan leikkiä muutama isomman teollisuussuvun jäsen ja ehkä pari pikkujulkkista. Mutta sekä Singapore että Australia onkin osa entistä Britti-imperiumia, ja jos missä vielä luokkaeroja on, niin Britanniassa tietenkin.

Risteilyn jälkeen ajelin bussilla Elizabeth Bay Housen lähelle. Valitettavasti Vaucluse Housen jälkeen tämä oli kyllä pettymys. Olihan itse talo tietysti hieno, ja vierailu alkoi lupaavasti ihan kivalla esittely-dvd:llä, jossa kerrottiin talon omistajasta jne, mutta minusta tuntui, että liian vähän huoneita oli kalustettu. Siis yllättävän suuri osa huoneista oli joko henkilökunnan alueena tai näyttelykäytössä. Ne kalustetut (kirjasto, sali, pari makuuhuonetta, ruokasali) olisi olleet hienoja, mutta koska talo on ollut jossain vaiheessa taiteilijoiden asuinpaikkana, oli joku saanut hyvän idean: tehdäänpä näyttely, jossa moderneja taideteoksia asetetaan näihin vanhoihin kalustettuihin huoneisiin. Sillä lailla taide ja historia sitten keskustelisivat keskenään ja antaisivat näkökulmia toisiinsa, tai jotain. Minusta ratkaisu oli aivan järkyttävä: ei kai kukaan vanhaa, historiallista taloa ja sen sisustusta katsomaan tullut nyt oikeasti halua nähdä loisteputkista koostuvaa valoteosta 1850-luvun makuuhuoneen lattialla?! Juu, en tykännyt, mutta minähän en yleensä tykkää modernista taiteesta muutenkaan. Joka tapauksessa, petyin paikkaan. Vaucluse Housessa oli ihana viktoriaaninen/austenmainen/brontemainen tunnelma, Elizabeth Bay Housesta tunnelma puuttui ja sinne tänne oli vielä lätkitty niitä taideteoksia.

Seuraavaksi suuntasinkin katsomaan Queen Victoria Buildingia ja shoppailemaan. QVB on siis vanha, iso ostoskeskus Sydneyn keskustassa, maailman kauneimmaksi sanottu. Ja se on kyllä todella viehättävä. Valitettavasti putiikit onkin sitten vähän kalliimmanpuoleisia, joten kiertelin vain katselemassa rakennusta jonkin aikaa. Siirryin sitten shoppailemaan viereiselle Pitt Streetille, vähän paremmin minun kukkarolleni ja tyyliini sopiviin paikkoihin. Mukavia vaateliikkeitä kyllä löysinkin, ja halvempaa oli kuin Suomessa (ainoat paikat, missä ei ole halvempaa kuin Suomessa on kokemukseni mukaan Norja, Monaco ja Lontoo).


Queen Victoria Buildingin pääty.

Seitsemän jälkeen suuntasin takaisin satamaan ja iltaristeilylle, jonka tarkoituksena oli näyttää Sydney iltavalaistuksessa. Selostus oli valitettavasti suurilta osin sama kuin aamulla, mutta näköalat tietysti hienot. Central Business Districtin pilvenpiirtäjät, Sydney Harbour Bridge ja oopperatalo iltavalaistuksessaan, ja kaiken yllä keikkui kuunsirppi selkä alaspäin muistuttamassa siitä, miten kaukana kotoa tässä oikein ollaankaan. Kuu näytti ihan samalta kuin Irvikissan hymy Liisa Ihmemaassa-leffassa. Etelän tähtitaivasta en valitettavasti ole päässyt näkemään, kun on aina pilvistynyt illaksi. Tänään näin jonkin verran tähtiä, mutta kaupungissa erottuu vain kirkkaimmat, joten muutamasta tähdestä siellä täällä en valitettavasti pysty sanomaan, miten erilainen tähtitaivas on. Sydneyn merimuseossa oli yhdessä kohti tekotähtitaivas katossa, valitettavasti se vain esitti “pohjoisen pallonpuoliskon tähtitaivasta toukokuussa”. Aha, kiitos. Olisin mieluummin nähnyt eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaan missä kuussa tahansa. Etelän risti, sehän se olisi nähtävä.

Tänään käytin sitten koko päivän shoppailuun. Olin nimittäin eilen vasta löytänyt uuden shoppailualueen, kun piti jo lähteä risteilylle, joten tänä aamuna suunta oli selvä. Kyllä taas tarttuikin mukaan kaikkea, alan pelätä, että 20 kilon raja pian paukkuu. Mutta toisaalta, mulla on jo kaikkien lasten joululahjat, Indin synttärilahja, Tapanin tuliaiset ja joululahja (mahdollisesti myös synttärilahja, tai ainakin osa sitä), Minnan ja Lotan joululahjat ja iskän joululahja. Nyt pitäisi vain löytää Jaanikalle synttärilahja (joululahja on niin jouluinen, ettei sitä voi antaa synttärilahjaksi), Hyde voinee vähän antaa vinkkejä kun saapuu Singaporeen. Mä kun lupasin Tapanille (joka on lupautunut edustamaan meitä Jaanikan synttäreillä), että mä ostan sen lahjan täältä (tai siis Singaporesta). Eipä tarvitse ainakaan tänä vuonna joulukuussa tuskailla lahjojen kanssa kuitenkaan.

Koska sillon keskiviikkona kehottivat mua tulemaan kysymään operettilippuja perjantaina uudestaan, tein shoppailukierrokseni jälkeen matkan oopperatalolle. Siellä olin jo jättää leikin kesken, kun porukkaa oli hirveästi ja jouduin kiertämään koko talon, että pääsin lippuluukulle, koska siellä oli alkamassa ulkoilmatapahtuma ja puolet sisäänpääsyistä ja portaista oli suljettu (olis sinne lippuluukulle ollut lyhyempikin reitti, mutta en tunne paikkaa vielä niin hyvin). Olin asennoitunut valmiiksi niin, että lippuja tuskin löytyy ja myyjäkin suhtautui hyvin epäilevästi (sanoinkin hänelle, että epäilen minäkin, mutta ajattelin kokeilla onneani), mutta vapaita lippuja löytyikin kaksi kappaletta! Molemmat oli erikseen, siis yhdelle hengelle vain,mutta enhän minä enempää tarvitsekaan! Olin miettinyt etukäteen, paljonko voisin olla valmis maksamaan lipusta, ja tullut siihen tulokseen, että reilu 100 dollaria (n.60 euroa) olisi ehkä se maksimi (olin valmis maksamaan melkoisesti, koska pääsisin kuitenkin katsomaan operettia Sydneyn oopperataloon, tulenhan toiselta puolelta maailmaa – toisaalta yli 80 euroa olisi jo aika paljon yhdestä operetista). Liput olivat 98 dollaria ja 115 dollaria, ja päätin ottaa kalliimman,koska tuossa hinnassa se 17 dollaria ei nyt niin paljon enää ole. Hinnaksi tuli siis n.67 euroa. Onneksi ei ollut tuon kalliimpia, muuten olisin oikeasti joutunut miettimään, kuinka paljon annan arvoa esitykselle Sydneyn oopperatalossa (todennäköisesti vielä 150 olisin loppujen lopuksi suostunut maksamaan).

Juhlistan siis huomenna matkani viimeistä iltaa (ja nimipäivääni) katsomalla Gilbert&Sullivanin operetin Pirates of Penzance Sydneyn oopperatalossa! Olen todella innoissani!Olen innoissani sekä siitä, että pääsen oikeasti näkemään esityksen Sydneyn oopperataloon, että siitä että näen nimenomaan Gilbert&Sullivan-operetin. En ole nimittäin nähnyt yhtään heidän teostaan, mutta kuulemastani päätellen tulee olemaan hauskaa. Gilbert ja Sullivanhan teki aikansa populäärikulttuuria, kevyitä komedioita. Ei siis mitään nelituntista traagista (ja juoneltaan tahattoman koomista) oopperaa täynnä salajuonia, murhia ja surullisia rakkaustarinoita (mitä on kyllä kiva katsella myös silloin tällöin, varsinkin Olavinlinna taustana), vaan kevyempää menoa ja meininkiä. Ei minulla olisi täällä kyllä mitään täysimittaiseen oopperaan soveltuvaa asuakaan, komedialliseen operettiin saa kelvata valkea kauluspaita, parhaat farkkuni, hiukset nätisti, kiva meikki ja kaulaan kalevalakorun Lähde (kiitos Tapanin mukanani on tilaisuuteen kuin tilaisuuteen sopiva koru).

Keksin aamulla muuten suorastaan vahingossa uuden tavan laittaa hiukseni. Olin nimittäin jo ehtinyt asetella ne sopivasti auki hoitoaineen ja geelin avulla, kun huomasin, että jakaukseni loistaa punaisena. Se on palanut! Vetäisin siis äkkiä osan hiuksistani otsalta taaksepäin peittämään keskijakauskohtaa, ja ponnarille kiinni taakse. Siis oikein perinteinen osa hiuksista ponnarilla,osa auki -kampaus. Juu, hyvin legolaselrondarwenhaldirmainen edestä, vaikka multa puuttuukin ne lettiviritykset (itseasiassa tälläinen kampaus suorastaan vaatisi suipot korvat – tai niin nörttiminäni ainakin väittää). Yleensähän mulla on ollut tälläisessäkin kampauksessa jakaus, mutta nyt huomasin, että kivalta näyttää näinkin.

Sitten vielä vähän aamupalasta. Täällä tosiaan hotelliaamiainen on hyvin perusbrittiläinen: pekonia, munakokkelia, papuja, paahtoleipää, paistettuja tomaatinpuolikkaita, rasvaisia makkaroita jne. Aasialaisille on myönnytyksenä riisiä. Nuo tomaantinpuolikkaat, säilykehedelmät ja muutama pala ananasta (jos sitä vielä on jäljellä) muodostaa aamiaisen vihannes/hedelmäosion. Mutta hyvin olen pärjännyt aamiaisen voimalla aina iltapäivään saakka. Sitä puuroa en ole ensimmäisen aamun jälkeen syönyt, sen sijaan tarjolla on annospakkauksia muroja ja mysliä, ja weetabixiä! Mulle tulee weetabixistä ihan lapsuus mieleen, kun niitä söin jossain hoitopaikassa (äiti taisi sitten ostaa niitä kotiinkin, mutta eihän niitä kotona tullu syötyä). Nyt olenkin siis korvannut puuron weetabixillä ja maidolla, päätellen sen puuron ulkonäöstä tästä mun vaihtoehdosta tuleekin enemmän eri kuituja. Päälle vaan paahtoleivälle tarkotettua marmeladia, ja hyvää on! Jugurttia, weetabixiä, paahtoleipää, vähän munakokkelia, tomaattia ja pari säilykehedelmäpalaa, juomana omenamehua, siinä mun vakioaamiainen täällä.

Mutta eiköhän tässä ollut taas kaikki tällä kertaa. Huomenna viimeiset kävelyt ympäri Sydneytä, Rocksia ajattelin katsella tarkemmin ja siellähän onkin viikonloppumarkkinat. Ehkä käyn Sydneyn museossa, ainakin katsastan museokaupan! Jos löydän paremmat kengät illaksi, niin hyvä, jos en, niin ei ole katastrofi. Ja seitsemältä sitten oopperataloon, jossa klo.19.30 alkaa Pirates of Penzance. Odotan tosiaankin innolla! Mun viikko kun täällä on mennyt ihan liian nopeasti, ja mukavaa on ollut – ja nyt viikkoni saa kyllä ihan täydellisen päätöksen!

1.10.2006 Lentokentällä

Paluumatkani Singaporeen ei ole alkanut ihan niin kuin pitäisi. Minun kuuluisi nyt olla jossain Australian yläpuolella katselemassa Singapore Airlinesin elokuvavalikoimaa, mutta puolisen tuntia ennen koneen lähtöaikaa ilmoitettiin, että koneen tarkastuksessa on huomattu ovessa halkeama, ja turvallisuussyistä tällä koneella ei tänään lennetä. Uusi kone saapuu n.klo. 19.30, kun alkuperäinen lähtöaika oli 15.40. Uusi arvioitu lähtöaika on 21.00, kello on nyt 17.50. Singaporessa tulen olemaan kolmen aikaan aamuyöstä, onneksi huomenna on vapaapäivä ja olin joka tapauksessa varautunut ottamaan taksin kentältä PGP:n. Eipä minulla tässä mitään hätää ole, rahaa on ja Singapore Airlinesilta sain 20 AUSdollarin ruokavoucherin, jonka käytin kahvilassa. Kahvilatyöntekijöillä oli selvästi vaikeuksia keksiä yhtäkkiä tarpeeksi suolaista purtavaa joukolle nälkäisiä matkailijoita, kun porttien tällä puolen on vain kaksi ravintolaa, ja asiakkaita vajaa 400 lisää.Toinen ravintola tarjoilee nuudeleita ja riisiä eri kastikkeiden kanssa; pysyttelen mieluummin viimeiseen asti länsimaisessa ruuassa, nuudeleita ja riisiä syön taas seuraavat kaksi ja puoli kuukautta. Olen myös sinänsä onnekas, että Singapore on määränpääni:monet matkustajista ovat menossa jatkolennoilla Eurooppaan, ja heidän jatkolentonsa täytyy tietysti setviä uudestaan. Valitettavasti täällä ei ole kauhean paljon kauppoja, ja olen katsellut ne kaikki jo muutamaan kertaan läpi. Onneksi on lukemista mukana, ja sitähän täältä saa aina ostettua lisää. Kokemus se on tämäkin, kertaakaan aiemmin en ole odottanut pitkiä aikoja konetta. Lentokentällä tuleekin kulutettua koko päivä, kun huone piti luovuttaa jo yhdeltätoista, ja tulin sieltä suoraan junalla kentälle.

Mutta sitten lauantaihin (koneeni akku loppuu jossain vaiheessa, kun en sitä ladannut hotellilla, mutta vielä tässä on reilu tunti aikaa, ja jatkan sitten tarvittaessa huomenna Singaporessa, näiden kirjoittamiseen kun menee yllättävän pitkään). Viimeisen aamupäiväni käytin katselemalla vielä Sydneyn vanhinta osaa, The Rocksia, ja sen kapeita kujia ja vanhoja taloja. Kiersin myös läpi Rocksin viikonloppumarkkinat. Sitten shoppailin vielä keskustassa jonkin aikaa, söin, shoppailin vähän lisää, ja suuntasin hotellille valmistautumaan iltaan. Ostin huoneeseen supermarketista pienen rasian mansikoita, kun olivat halpoja, ehkä täällä on mansikka-aika? Ainakin sää on samanlainen kuin Suomessa alkukesästä. Mansikat oli yllättävän hyviä, maukkaampia kuin ne Suomessa myytävät hollantilaiset yms, muttei tietenkään lähelläkään suomalaisia mansikoita. Sitäpaitsi ne oli oudon muotoisia, sellasia kartioita.

Parantelin siis kampaustani ja meikkiäni, vaihdoin vaatteet ja lähdin oopperatalolle. En suinkaan ollut huonoimmin pukeutunut, näin muitakin, joilla oli farkut ja juhlatoppi tai kauluspaita. Yleisesti naisten pukeutuminen vaihteli juhlamekoista siisteihin housuihin ja paitaan, ja miesten tummasta puvusta suoriin housuihin ja neuleeseen. Tietysti suurin osa “huonommin” pukeutuneista istui jossain muualla kuin niillä toisiksi kalleimmilla paikoilla, jonne minun lippuni oli (näin esitteestä lippujen hinnat, kalleimmat olisi olleet 147 dollaria, eli senkin olisin hampaita kiristellen suostunut lipusta maksamaan). Yritin parhaani mukaan kuitenkin näyttää paikkaan kuuluvalta ja uhkua itsevarmuutta tyyliin “Nämä ovat 1000 euron farkut, kauluspaita maksoi 500 euroa ja sandaletitkin 150!”, vaikka todellisuudessa ostin kauluspaidan perjantaina noin neljällä eurolla ja sandaletit taisi maksaa kolmisen kymppiä Oulun Raksilan citymarketissa (farkut oli kyllä kalliit, muttei nyt läheskään niin kalliit). Ja se toimi, yhtään paheksuvaa katsetta en pukeutumisellani kerännyt.

Sali oli kahdessa kerroksessa, alempana oli ilmeisesti ne kalleimmat paikat, ja siinä päällä sitten “parvi”, joka oli yhtä iso kuin se koko alempi osa. Istuin tämän parven kolmannella tai neljännellä rivillä melko keskellä, hyvä paikka siis oli. Sivuilla oli vielä pienempiä sivuparvia, joiden liput oli halvempia, koska niistä oli rajoitettu näkyvyys. Esitys alkoi tasan 19.30, ja myöhästyjät päästettiin sisään vasta kun esitys oli sopivassa kohdassa: saisi ottaa Savonlinnan oopperajuhlat mallia, esitys alkaa silloin kun sen kuuluu, eikä siinä odoteta kahtakymmentä minuuttia, että kaikki ehtivät lämpiöstä sisälle! (Tietysti ehkä Olavinlinnassa on eri tilanne, koska kulkukäytävät on välillä niin kapeita, mutta silti!) Vieressäni tuntui olevan jonkun yrityksen väkeä, eli niiltä sitten ilmeisesti vapautunut mun paikka.

Ja se itse operetti, kyllä se olikin hyvä! Hiukan tietysti ratsasti nykyisellä merirosvoinnostuksella, varsinkin kun Merirosvokuninkaasta oli tehty varsin Jack Sparrowmainen hahmo. Tai oikeastaan suora kopio, mutta se olikin osa vitsiä. Mutta se huumori ja ne laulut! Olinhan kuullut Gilbert&Sullivanin oopperoista aiemminkin, mutta kyllä ne miehet oli todellakin neroja ja armoitettuja koomikkoja! 1870-luvulla ensi-iltansa saanut operetti sai nimittäin koko yleisön nauramaan, ja usein! Siinä kyllä pilkattiin niin viktoriaanista yhteiskuntaa ja sen arvoja (velvollisuus, kunnia), kuin kuningattaren ihailua ja brittiläisten rakkautta yläluokkaansa kohtaan! Sopi tietysti myös erinomaisesti lomani “teemaan”: lukemisena Viattomuuden aika ja käyntikohteina pari viktoriaanista taloa, ja kaiken päälle saman ajan operetti, joka pilkkaa kaikkea sitä. Operetti oli niin hyvä, että suorastaan harmitti, kun se loppui! Harmitti myös hiukan, etten saanut ostettua librettoa: mennessä olin niin tohkeissani oikeaan paikkaan löytämisestä, etten muistanut koko juttua, ja väliajalla niitä ei myytykään jostain syystä. Poislähtiessä olin taas unohtanut koko jutun. Onneksi jäi sentään muistoksi jokaiselle jaettu lyhyt juonitiivistelmä. Ehdottomasti hieno kokemus oli myös katsella väliajalla, kuinka valtava rahtilaiva alitti Sydney Harbour Bridgeä: näkymät siihen lahdelle oli upeat, ja kuulemma sanotaankin, että vaikka muutamassa muussakin oopperatalossa saattaa olla yhtä hyvät tilat, akustiikka ja esitykset, ei mikään vedä vertoja Sydneyn väliaikanäkymille! Mitä Gilbert&Sullivaniin tulee, niin tämä jätti kyllä nälän nähdä lisää heidän tuotantoaan. Nyt heti ei tule muuta mieleen kuin Mikado, mitäs niitä muita olikaan?

Operetin jälkeen ihailin asemalle kävellessä vielä viimeisen kerran niin oopperataloa iltavalaistuksessaan, Sydney Harbour Bridgeä, kuin business districtin korkeita toimistotaloja ja edelleen kaiken yllä ihan väärinpäin keikkuvaa kuuta. Olisin ehkä voinut jäädä kävelemään vielä pitemmäksikin aikaa, mutta varpaita palelsi, joten suuntasin hotellille ja nukkumaan.

Aamulla sitten söin aamupalan, pakkasin, hoidin lähtömuodollisuudet ja otin junan kentälle. Juna tuli yllättävän pian, joten olin kentällä jo ennen puolta kahtatoista, vaikka check in alkoi vasta tuntia myöhemmin. Mutta ei mulla ollut matkalaukun kanssa mitään tekemistä kaupungissakaan enää vaivaiseksi pariksi tunniksi. Check innissä huomasin, että laukku painoi 16 kiloa, viitisen kiloa siis tullut ostettua tuliaisia! Onneksi porukat voi sitten kantaa suurimman osan siitä Suomeen. Kentällä katselin kauppoja, tulin tullin läpi tälle puolelle ja – no, loput tiedättekin. Tässä pitäisi vielä pari tuntia odotella.

Eiköhän tässä nyt ollut kaikki. Akku ilmoittaa, että 39 minuuttia jäljellä. Huomenna sitten laitan tämän nettiin ja kirjoitan vielä varmaan siitä, miten selvisin PGP:n asti. Joten Sydneyn lomani on ohi. Harmi, koska mulla on ollut ihanaa. No, vielä mua odottaa koneessa ne leffat ja jätskiä aterian kanssa (ellei ne nyt muuta jotenkin ateriasuunnitelmia myöhästymisen takia, haluaisin kyllä kokea jätskinsyönnin 11 kilometrissä). Huomenna paluu arkeen ja varsinkin koulutehtäviin, kun olen niitä viikon vältellyt. Lauantaina on ensimmäinen koekin. Mutta kylläpä viikko meni nopeasti, ei millään uskoisi, että on jo aika mennä takas!