Sydney tiistai-keskiviikko

26.9.2006 Jälleen eläimellistä menoa

Sydneyn eläintarha oli ihan kiva, mutta tuntui kyllä vähän ankealta Singaporen vastaavan jälkeen. Ei sillä, että Taronga Zoossa mitään vikaa olisi ollut, taitaa itseasiassa olla maailman parhaita eläintarhoja, mutta monikaan eläintarha ei taida kestää vertailua Singaporen eläintarhaan. No, näin silti ne Australian tunnetuimmat eläimet: kenguruita, koaloita, vompatteja,emuja, vallabeja (eli pieniä kengurulajeja), kaulusliskoja, vesinokkaeläimen, nokkasiilejä jne. Näin vihdoin myös sen komodonvaraanin. Se oli juuri niin iso, kuin olin odottanutkin, joten sen koko oli tavallaan pettymys, suurin osa eläimistä kun on ollut isompia kuin olen kuvitellut (tällä kertaa mm.vompatit). Lisäksi tuli nähtyä gorilloja, kodiakinkarhu, sekalainen valikoima lintuja ja liskoja, simpansseja, kameli, kirahveja, seeproja, lumileopardeja, kalastajakissa, kaikenmoisia hiiriä ja rottia, krokotiili ja ties mitä kaikkea muuta. Valitettavasti vasta Thaimaasta tuodut uudet norsut oli vielä karanteenissa (ja vanhat viety jo muualle kuolemaan), eikä sarvikuonotkaan olleet jostain syystä esillä. Onneksi olen nähnyt molempia Singaporessa.

Lähdin aamulla hotellilta kymmenen aikoihin, mutta missasin juuri eläintarhaan klo.10.45 menevän lautan ja jouduin odottamaan puoli tuntia seuraavaa. Paikan päällä piti sitten vielä jonottaa sisäänpääsyä lippujonossa, joten vasta puoliltapäivin pääsin aloittamaan eläintarhakierrokseni. Koska eläintarha suljettiin klo.17, minulle jäi viisi tuntia aikaa, ja se riitti juuri ja juuri: olisin mielelläni käyttänyt viimeisiin eläimiin enemmän aikaa ja nyt minulta jäi myös osa linnuista katsomatta, sekä vahingossa jäi näkemättä se Tasmanian tuholainen, jonka oikea nimi taitaa olla kyllä pussiahma (vai?). Yhteensä tunti ajasta menikin kyllä siihen, että katsoin kaksi showta, joiden alkamista piti tietysti ensin odotella. Toinen oli hylje-esitys, jonka esiintyjät tosin olivat merileijonia. Hienoja temppuja ne osasivatkin, mm.hypätä vedestä ilmaan ja tehdä ilmassa voltin. Toinen esiintyjistä oli australialainen merileijona ja toinen kalifornialainen – juuri sellainen, mikä siinä yhdessä Mikki-piirretyssä on, missä Mikki ja Pluto löytää sen rannalta ja vie kotiinsa. Tämä oli kyllä iso yksilö,mutta piti hyvin samanlaista ääntä kuin siinä piirretyssä, kovempaa vain. Toinen show oli lintuesitys, jossa esiteltiin lintujen lento-ja saalistustaitoja (ei tietenkään oikeilla saaliilla, vaan makupaloilla ja piilotetuilla nauhureilla). Sainkin nähdä pari pöllöä, jonkunlaisen paikallisen kurjen ja Australian kaksi suurinta haukkalajia, sekä suuren joukon kakaduja. Satuin myös paikalle juuri kun pingviinejä ruokittiin. Ne oli australialaisia pingviinejä, sellasia pikkuisia ja suloisia, 30 cm korkeita ja kilon painoisia.

Eläintarhakäynnin kohokohta minulle oli kuitenkin ne koalat ja vompatit. Vompatit tosin nukkui koko ajan, mutta olivat isompia karvapalloja kuin olin kuvitellut. Lisäksi yhdessä aitauksessa, jonne pääsi sisälle, emu käveli ihan vierestäni. Vähän melkein pelotti kun huomasin sen suoraan edessäni, on se niin iso lintu. Ja niitä nokkasiilejä näin monta taapertamassa ympäriinsä aitauksessaan. Vähän harmittaa, etten ole nähnyt täysikokoista vesinokkaeläintä, sekä tämä tänään näkemäni että se akvaariossa ollut oli aika pieniä verrattuna kuvaan, missä esiteltiin minkä kokoiseksi vesinokkaeläin kasvaa. Tiesittekö muuten, että koska vesinokkaeläimen silmät on sivuilla ja sillä on edessä nokka, se ei näe maalla kovinkaan hyvin suoraan eteensä, vaan saattaa törmäillä esteisiin? En yhtään ihmettele, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan lähettivät ensimmäiset säilytetyt tai täytetyt vesinokkaeläimet Eurooppaan, siellä epäiltiin, että aasialaiset vaan vetää nyt eurooppalaisia nenästä kyhäämällä muka-eläimiä ankoista ja nisäkkäistä. On siinäkin muka maa; valtavia rottia, koiria jotka liikkuu hyppien, mustia joutsenia ja eläimiä, joilla on ankan nokka ja räpylät, mutta ruskea karvapeite ja neljä jalkaa. Jotain rajaa, ei Euroopassakaan ihan kaikkea olla valmiita uskomaan...


Nokkasiili.


Kenguru.


Kirahvi ja seeproja, taustalla Sydney.

Tänään oli muuten varsin viileä päivä, ehkä noin +20 ja pilvistä. Onneksi oli neuletakki mukana. Välillä se päällä tosin tuli lämmin, muttei sitä voinut poiskaan ottaa, kun seuraavan tuulenpuuskan tullessa taas muuten paleli. Onneksi loppuviikoksi on luvattu +24-27.

Huomenna aion käydä katselemassa Sydneyn kuuluisia rantoja (ehkä nään niitä kuuluisia surffaajiakin) ja muutenkin lähiöalueita bussilla, joka kiertelee siellä. Se kuuluisa Bondi Beach varsinkin pitää nähdä.

Muutamia huomioita vielä Sydneystä. Ensinnäkin, Sydneyn junaverkosto ei ole kovinkaan tehokas. Junat siis toimii kuten metro muissa kaupungeissa, mutta koska verkosto koostuu järkyttävästä määrästä eri linjoja eri puolille Sydneyn esikaupunkialueita, ja koska se on rakentunut 150 vuoden kuluessa, se on aika sekava ja tehoton. Tarkoitan tällä siis sitä, että junat menee 5-15 minuutin välein, ja 10 minuutin odotus tuntuu aika pitkältä kun on tottunut siihen, että keskustassa metroja menee parin minuutin välein. Lisäksi junakarttoja on asemilla liian vähän (ilmeisesti siksi, että ne on joka tapauksessa sekavia sen linjojen paljouden takia) ja junan vaihtaminen huomattavasti hankalampaa kuin muissa suurkaupungeissa, kun ei turistina tunne linjoja. Junissa onkin tosin nyt mainoksia, että Sydney pyrkii selkeyttämään ja yksinkertaistamaan junalinjojaan seuraavien vuosien kuluessa, olikohan nyt vuoteen 2009 mennessä.

Toinen huomio: ihanaa olla normaalikokoinen jälleen! Kun on kaksi kuukautta ollut yhtä pitkä kuin keskimääräinen mies (ja hartioista leveämpi...) on ihanaa, kun ympärillä on taas “tavallisen” kokoisia ihmisiä. Lisäksi olen taas normaalikokoinen myös naisena, aasialaisten tikkulaihojen naisten keskellä tuntee olonsa varsin isoksi (ja ne on vielä kaikki lisäksi dieetillä vähän väliä!). Ensimmäisenä päivänä minusta tuntui ympärilleni katsoessa, että Australiassa on paljon lievästi ylipainoisia (eli mun kokoisia) naisia, nyt kaikki näyttää taas normaalilta. Silmä tottuu nopeasti. Tähän liittyy myös se, että lauantaina tuntui suorastaan oudolta, miten miehet kiinnitti muhun huomiota. Taitaa mennä niin, ettei sitä Suomessa huomaa, mutta kun kahteen kuukauteen miehet ei juurikaan ole katselleet (aasialaisia miehiä ei kiinnosta itseään isompi eurooppalainen nainen, eikä mua itseäni kapeaharteisemmat aasialaiset miehet), ja sitten tulee taas paikkaan, jossa näyttää “normaalilta”, niin ne katseet kyllä huomaa. (Aasian osalta sanoisin tähän muuten vielä, että jos miehet siellä katsoo, niin sitten ne katsoo rintoja – aasialaisten tikkulaihojen naisten vieressä kun B-kuppikin näyttää isolta. Näissäkin suurin osa katseista menee tosin blondeille D-kuppisille ruotsalaisvaihtaritytöille.)

No niin, toivottavasti en järkyttänyt ketään tolla äskeisellä. Mutta ihan oikeasti, jos luulette ettei teitä Suomessa kukaan tsekkaile (näin minäkin ajattelin), niin viettäkääpä kaksi kuukautta jossain, jossa näytätte liian erilaiselta tsekkaamiseen, ja tulkaa sitten takas länsimaahan. Eron kyllä huomaa!

27.9.2006 Bondi Beach ja oopperatalo

Aamulla aamiaisen jälkeen etsin lähimmän Bondi Explorer-bussin pysäkin ja pienen odotuksen jälken hyppäsin kyytiin. Bussi siis kiertää tietyn reitin Sydneyn esikaupunkialueilla, ja millä tahansa pysäkillä voi hypätä pois kyydistä ja jatkaa sitten taas jollain seuraavista busseista (kulkevat puolen tunnin välein). Sydney Passiini sisältyy ilmaiseksi tämän ja keskustaa kiertävän vastaavan bussin käyttö. Tarkoitus oli ajella bussilla katsomaan kuuluisaa Bondi Beachia, mutta huomasin esitteestä, että matkan varrella olisi Vaucluse House, historiallinen talo, jonka sisäänpääsymaksusta saisin alennusta Sydney Passilla. Päätin siis hypätä sillä pysäkillä kyydistä, ja kyllä kannattikin! Kyseessä oli siis vanha herrastalo, sisustettu 1850-luvun tyyliin museoksi muistuttamaan mahdollisimman läheisesti talossa asuneen perheen elämää tuolloin. Mikään iso ja hieno herraskartano talo ei ollut, enemmänkin sellainen rikkaan perheen maalaisasunto. Pidin ehkä eniten siitä, että makuuhuoneiden, ruokasalin ja muutaman oleskeluhuoneen lisäksi yleisölle oli avoinna myös talon toinen siipi, se missä keittiö, ruokakomerot, maitohuone ja palvelijoiden tilat sijaitsivat. Muutenkin talo oli niin erilainen kuin muut näkemäni museotalot, jotka ovat aina olleet upeita kartanoita. Tämä oli jotenkin kodikkaampi ja aidomman oloinen. Kaksi siipeä, välissä katettu käytävä ja piha, jossa vieraat otettiin vastaan, alakerrassa ruokasali, olohuone ja pari pientä huonetta, yläkerrassa päämakuuhuone ja lasten makuuhuoneet, keittiössä iso puupöytä ja vanhanaikainen uuni/hella, maitohuoneessa juustomuotit, kellarissa viinipulloja, sokkeloinen puutarha...Ihanaa. Jotenkin kuin suoraan Jane Austenin kirjoista. Koska vierailijoita ei ollut paljon, tuntui välillä, että olisi ihan oikeasti siirtynyt 150 vuotta taaksepäin ajassa.


Vaucluse House puutarhasta kuvattuna. Sisällä talossa ei valitettavasti saanut kuvata.

Talo sopi myös täydellisesti tällä hetkellä lukemaani kirjaan, Edith Whartonin Viattomuuden aikaan (äiti, tykkäisit varmasti!), joka sijoittuu miltei saman aikakauden New Yorkiin. Erityisesti kun yhdessä huoneista kerrottiin talossa asuneesta perheestä, että heitä ei oikein koskaan meinattu hyväksyä seurapiireihin, koska kaksi ensimmäistä lasta syntyi jo ennen avioliittoa (lisäksi tietysti molempien vanhempien vanhemmista ainakin toinen oli rangaistusvanki,mutta sehän nyt on Australiassa ihan normaalia - vaikutti kuitenkin heidän hyväksymiseensä). Viattomuuden aika käsittelee juuri näitä asioita, kuka pääsee valittuihin ympyröihin ja kuka ei, ja mistä syystä, joten talo sopi hyvin täydentämään lukukokemustani (vaikka kirja varsinaisesti onkin rakkaustarina, niin nämä teemat ovat vahvasti esillä). Lisäksihän muutenkin rakastan kulttuurihistoriaa ja 1800-lukua, joten talossa käynti oli mulle kyllä ihan nappivalinta. Hyvinkin voi jäädä mieleeni yhtenä Sydneyn kohokohdista. (Kerrottakoon vielä, että usean Euroopan vuoden jälkeen Australiaan palattuaan perhe vihdoin hyväksyttiin piireihin, ja kolmesta nuorimmasta tyttärestä tuli varsinaisia seurapiirikaunottaria ja -suosikkeja, mutta sitä ennen kolme kymmenestä lapsesta oli kuollut nuorena.)

Tuosta rangaistusvankijutusta muuten tuli mieleen, että on aika jännää, kun täällä aina mainitaan esimerkiksi että “tämän kirkon suunnitteli herra XYZ, joka oli tuomittu Englannissa väärennöksestä”, tai “tämän talon omisti herra ABC, jonka molemmat vanhemmat tulivat Australiaan rangaistusvankeina tuomittuna varkauksista”. Tuntuu, että miltei kaikki Sydneyn vanhat rakennukset on suunnitellut joku entinen väärentäjä tai taskuvaras. Murhaajiahan tänne ei tuotukaan, ne tuomittiin kuolemaan jo Englannissa.

Vaucluse Housen jälkeen hyppäsin jälleen Bondi Explorerin kyytiin ja tällä kertaa nousin kyydista Bondi Beachilla. Kiva rantahan se on, mutten tiedä, miksi oikeastaan niin kuuluisa. Pitkälti pehmeää hiekkaa, jossa oli kyllä mukava kävellä, ja paljon reppumatkaajia. Onneksi tänään oli lämmin päivä, joten olin laittanut hameen ja sandaalit. Pääsin siis kävelemään ihan vedenrajaan ja annoin aaltojen kastella varpaani. Isommat aallot kasteli puolisääreen saakka. Vesi oli aika viileää vielä, mutta aaltojen takia en olisi kyllä uimaan uskaltanutkaan. Ehkä olisin voinut kahlata syvemmälle, mutta veden varaan en todellakaan olisi uskaltautunut heittäytyä, kyllä ne aallot sen verran voimakkaita oli. Kävelin siis hiekkaa pitkin ja katselin surffaajia.


Se kuuluisa Bondi (lausutaan "bondai") Beach.

En viihtynyt rannalla kovin pitkään, joten palattuani bussilla keskustaan ehdin vielä kierrokselle Sydneyn oopperataloon. Ne valtavat valkeat kaaret kätkee alleen ison konserttisalin, vähän pienemmän oopperasalin ja muutaman pikkusalin. Mukavalta näytti sisältäkin, vaikka arkkitehdille ja hallitukselle tuli niin valtava riita kesken rakentamisen, että arkkitehti sanoutui irti ja sisätilat on suunnitellut eri henkilö. Itseasiassa tanskalainen arkkitehti ei ole koskaan palannut Sydneyyn, joten ei ole nähnyt kuuluisinta teostaan ikinä valmiina. Nyt kaupungin ja arkkitehdin suhteet ovat jälleen parantuneet, mutta herra on jo 88-vuotias, ja asustaa Mallorcalla, josta on kovin pitkä matka Australiaan...Oopperatalon muuten piti maksaa 7 miljoonaa Australian dollaria ja valmistua neljässä vuodessa. Rakentamiseen kului lopulta 14 vuotta ja 102 miljoonaa dollaria, joten hiukkasen meni yli budjetin. Onneksi australialaiset on kuitenkin innokkaita uhkapelaajia, ja koko rakennus rahoitettiinkin lotolla. Puolitoista vuotta valmistumisensa jälkeen koko homma oli jo maksettu. Oopperataloa katsoessa kannattaa myös muistaa, että se on suunniteltu 1950-luvulla. Se oli siis todellakin aikaansa edellä silloin. Oopperataloon liittyy myös mielenkiintoinen Rantasalmi-fakta. Voittajasuunnitelman kun joidenkin lähteiden mukaan poimi jo hylättyjen ehdotusten pinosta Eero Saarinen, Eliel Saarisen poika. Ja Eliel Saarinenhan on syntynyt Rantasalmella. Maailma on pieni. (Mistä muuten tulikin mieleen, että Vaucluse Housen pienessä matkamuistokaupassa oli myynnissä Marimekon servettejä, yhdessä levykaupassa soi HIM, bongasin yhdestä erikoiskarkkikaupasta Fazerin turkinpippureita kammottavaan hintaan, ja television viihdeuutismainoksessa näytettiin pätkä Lordista se kuuluisa Suomi-hattu päässä.)

Oopperatalokierroksen jälkeen kysyin hetken mielijohteesta lippuluukulta, olisiko heillä vielä lippuja lauantain Gilbert&Sullivan-operettiin Pirates of Penzance (suomeksi Pirates of Penzance eli Velvollisuuden vanki; ei taida olla Suomessa kovin tunnettu kun ei ole edes varsinaista nimeä suomennettu), mutta valitettavasti oli loppuunmyyty, kun esiintyjinä vieläpä on Australian parhaimmistoa. (Itseasiassa Gilbert ja Sullivan ei valitettavasti taida olla kovin tunnettuja Suomessa, tässä ainoa linkki aiheeseen, jonka löysin.) Kehottivat kysymään vielä perjantaina, tai sitten voi lauantaina mennä aamukahdeksalta jonottamaan seisomapaikkoja, joita on kokonaista kymmenen. Saatanpa käydä perjantaina kysäisemässä, mutten ole varma, jaksanko nähdä sitten sen enempää vaivaa asian eteen, mulla kun ei ole täällä oikein operettivaatteitakaan mukana, eikä ne liput tietysti ihan halpojakaan ole. (Englanniksi Pirates of Penzancesta wikipediassa.)

Tänäsestä Vaucluse House-kokemuksesta innostuneena päätin mennä huomenna katsomaan tässä kohtalaisen lähellä olevaa Elizabeth Bay House-museota, joka myös on jonkinlainen kartano 1800-luvulta. Sitten olisi myös tarkoitus käydä risteilyllä tuossa lahdella ja aloittaa vihdoin kunnollinen shoppailu, siis muutenkin kuin vain matkamuistoja. Huomenna on nimittäin kaupat auki yhdeksään asti illalla. Loppuviikonkin ajattelin käyttää lähinnä shoppailuun, ehkä saatan vielä Sydneyn museossa käydä. Täytyy sanoa, että täällä kyllä suurin miinuspuoli on ollut se, että kaupat ja pienet kahvilat menee kiinni viiden ja kuuden välillä illalla, ja kuudelta tulee hämärä. Tuntuu tuhlaukselta mennä hotellille jo alkuillasta, mutten oikein yksin viitsi hirveästi tehdä pimeällä iltakävelyjä, ja tulee kylmäkin, eikä yksin oikein viitsi mennä ravintolaankaan syömään hienosti illallista. Tuo viimeinen on tietysti oma syyni, mitäs olen niin ahdasmielinen ja ujo, etten halua mennä yksin ravintolaan. Mutta myönnän, iltaisin tulee välillä mieleen, että olisi mukavampaa, jos olisi joku matkatoveri mukana, jonka kanssa käydä iltakävelyllä ja istua iltaa jossain ravintolassa. Päivät pärjään hyvin yksin, mutta ne illat...