Kuala Lumpur

Perjantai-iltana kahdeksalta kokoonnuttiin PGP:n portaille valmiina lähtöön. Mukana oli mun lisäksi Asma, Ed (jonka nörttilukijamme muistanevat Windows-tyyppinä), Carli (Kanada), Yuta (Japani), Irene (Chicago) ja Gunnar (Saksa). Koska lähtevä porukka oli muodostunut pikkuhiljaa ja vielä viime tipassakin, ei kellään ollut bussilippua valmiina, ja esim. minulta puuttui kokonaan myös ringgitit. Suunnattiin sitten bussilla ja metrolla kohti yhtä linja-autoasemaa, josta Asma oli kuullut lähtevän halpoja busseja Kuala Lumpuriin. Metrolta piti vielä kävellä (ja osin juosta) jonkin matkaa ennenkuin löysimme paikan, mutta sielläpä meitä kohtasikin yllätys. Virkailija ilmoitti lipunmyynnin jo olevan kiinni ja yön bussien jokatapauksessa olevan täynnä. Niinpä tietysti, perjantai-ilta, kukaan ei vaan ollut tullut ajatelleeksi sitä. Koska olimme nähneet metroasemalla muitakin busseja menossa Kuala Lumpuriin, tuli kiire takaisin, ja taas juostiin osa matkasta. Valitettavasti metroasemalla olevan yhtiön bussit olivat myös täynnä (emme kokeilleet niitä alunperin, koska olivat kalliimpia), ja jouduimme vaihtamaan suunnitelmaa. Päätimme mennä bussilla rajan yli Johor Bahruun, josta ottaisimme sitten bussin KL:n. Jos siihen aikaan ei busseja enää menisi, jäisimme sitten katselemaan Johor Bahrua. Nyt piti sitten taas kävellä (ja osin juosta) toiseen suuntaan metroasemalta, että löysimme Johor Bahruun menevät bussit. Voitte arvata, että oltiin jo aika väsyneitä. Kello alkoi lähetä yhtätoista, eikä meillä ollut kaiken sen juoksemisen jälkeen mitään varmaa tietoa siitä, päästäisiinkö lopulta Kuala Lumpuriin. Johor Bahrun busseihin oli jonoa, mutta onneksi niitä meni tiheään tahtiin. Ensimmäisen kerran piti bussista nousta Singaporen puolella passitarkastukseen ja toisen kerran Malesian puolella varsinaiseen tulliin. Koska meidän piti täyttää maahantulolaput ja koska ulkomaalaisten passien jono jumitti kivasti samalla kun malesialaiset ja singaporelaiset menivät jatkuvana virtana molemmin puolin ohi, emme ehtineet enää samaan bussiin takaisin. Rahaa saatiin sentään vaihdettua. Odoteltiin saman firman toista bussia, mutta kun sitä ei kuulunut, noustiin lopulta Singaporen paikallisbussiin, jolla päästiin ez-link cardilla Johor Bahrun bussiasemalle.

Bussiasemalla meidän ei tarvinnut kävellä kauaskaan, kun löysimme KL:n menevän bussin. Tai pikemminkin lipunmyyjät löysivät meidät. Hintaa taisi olla 40 ringgitiä (17 singdollaria, 8,5 euroa), ja väsyneinä mutta tyytyväisinä siitä, että busseja vielä meni, päätimme ottaa sen. Varasimme heti paikat bussin takaosasta ja valmistauduimme nukkumaan. Bussi lähti yhdeltä, ja oli varsin hyvätasoinen (huomattavasti parempi kuin ne pikavuorot, joilla olen sahannut Ouluun ja takaisin), mutta ilmastointi oli kyllä järkyttävän kylmällä. Sain kuitenkin niskatyynyn ansiosta nukahdettua hyvin, ja kahden aikoihin heräsin kun bussi pysähtyi pitemmäksi aikaa jonkinlaiseen ruoka- ja wc-paikkaan. Koska meno oli ollut varsin pomppivaa ja tärisevää (vaikka ikkunasta tie näytti hyväkuntoiselta) katsoin parhaaksi käydä vessassa. Wc:t olivat tietysti niitä kyykkymallisia, mutta maalaistyttönä sitä on onneksi oppinut ulkona lapsena tarvittavan tekniikan ;). Pidän silti enemmän wc-istuimesta. Loppumatkan nukuin yllättävän hyvin ja puoli kuudelta löysin itseni seisomasta vielä puoliunessa keskellä Kuala Lumpuria ilman aavistustakaan tarkasta olinpaikasta ympärilläni joukko huonostinukkuneita vaihto-oppilaita, jotka kirosivat bussin kylmyyttä ja matkan pomppivuutta. Itseasiassa minä ja Ed taisimme olla ainoat, jotka nukkuivat edes pari tuntia.

Kuvassa bussimatkan alussa Irene, Ed ja Gunnar. Kuten näkyy, meno oli jo jännityksen ja väsymyksen takia melkoista...

Ensimmäinen käyntikohteemme, Batu Caves-luolat, avautuivat vasta seitsemältä, joten kävimme ensin vessassa linja-autoasemalla ja etsimme sitten valmiiksi paluulippuja. Sopiva toimisto löytyikin ja saimme liput, hintaa taisi olla 30 ringgitiä. Lähdimme etsimään paikallisbussia 11, jolla luoliin pääsisi ja kysyttyämme suuntaa muutaman kerran löysimmekin pysäkille. Bussia piti vielä odottaa jonkin aikaa, mutta vähän ennen seitsemää pääsimme lähtemään. Luolassa on hindutemppeli ja sinne pitää kiivetä 272 askelta portaita. Kyllä oli väsyneenä pitkä kiipeäminen! Luola oli ihan hieno, ja pääsihän siellä myös ihmettelemään värikkäitä ja mielikuvituksellisia hindujumalpatsaita. Oikeastaan matka portaita alas oli pahempi kuin kiipeäminen ylös; pelkäsin koko ajan, että jalka lipsahtaa ja kierin loput jyrkistä portaista alas. Oli parempi olla katsomatta miten jyrkkä ja pitkä matka alaspäin vielä on, ja tuijottaa vain seuraavaa askelmaa. Luolan jälkeen kävimme alhaalla olevassa intialaisessa kasvisravintolassa aamupalalla. Ruokana oli jonkinlainen paistettu "munakas", joka ennemminkin oli tehty kyllä juustosta, ja jonka sisällä oli perunatäytettä. Se munakaskuori sitten syötiin kastikkeiden kanssa käsin. Hyvää oli, mutta valitettavasti mulla ei ollut juurikaan ruokahalua, ja puolet jäi syömättä. Juomaksi tilaamani tuorepuristetun appelsiinimehun kyllä sain juotua, ehkä parasta juomaani appelsiinimehua ikinä!

Vasemmalta Ed, Irene, Gunnar, Yuta ja Carli, ja takana vielä edessä oleva kiipeämisurakka.

Carli ja aamiaisemme. Kuvasta nähnee myös väsymysasteen...

Aamiaisen jälkeen lepäiltiin vähän aikaa läheisillä penkeillä ja jatkettiin sitten matkaa takaisin keskustaan ja Chinatowniin. Siinä bussia pysäkillä odotellessa tuli kyllä mieleen, että ymmärrän nyt, miksi Singaporea kutsutaan sopivan aasialaiseksi aloittelijoille. Kuala Lumpur on tuhat kertaa sotkuisempi, pahanhajuisempi ja kai siten myös aidompi. Ohiajavat ajoneuvot vaihtelivat ikivanhoista kuorma-autoista uusimpiin luxusautoihin, pakokaasu oli epäilyttävän mustaa, kulkukoiria juoksenteli ympäriinsä ja keskellä kalliinnäköisiä aidattuja omakotitaloja juoksenteli yhden talon pihassa kanoja.

Chinatownissa kiertelimme ympäriinsä katselemassa myyntikojuja, ja osa yritti tinkiäkin, mutta jostain syystä kauppiaat eivät suhtautuneet siihen kovinkaan hyvin. Ehkä emme sitten näyttäneet tarpeeksi valmiilta oikeasti ostamaan. Kävimme katsomassa myös central markettia, joka on nykyään ostoskeskus. Lounaaksi syötiin taas intialaista paikassa, josa sai itse valita lisukkeet riisiin (jos siis ehti sanoa tarpeeksi nopeasti ei ennenkuin myyjä alkoi lappaa kalleimpia aineita lautaselle, niinpä minäkin sain lautaselleni riisin ja lihakastikkeen lisäksi myös mustekalarenkaita, mutta isoista katkaravuista ehdin sentään kieltäytyä).

Kalakauppias Chinatownin ruokatorilla.

Kanoja ruokatorilla - ymmärrätte varmaan, mikä näiden kohtalona oli. En onneksi nähnyt itse tapahtumaa, mutta ympärillä riippui kyllä todisteita aivan tarpeeksi. Päästyämme ulos ruokatorilta Asma kiljaisi yhtäkkiä kauhistuneena "Lintuinfluenssa!" ja kaivoi äkkiä desinfiointiaineen laukustaan. Minä en viitsinyt vaivautua, linnuthan oli elossa, enkä edes koskenut niihin.

Lounaan jälkeen lähdimme metrolla kohti ostoskeskusta Petronas-tornien alla. Lipun ostossa oli omat ongelmansa, kun kolmesta kokeilemastani automaatista kaksi ei jostain syystä halunnut hyväksyä rahojani. Ostoskeskuksessa hajauduimme ja vietimme ehkä tunnin. En ostanut mitään. Hauskimmat kokemukset olivat ehdottomasti uusi laihdutuslaite ja hierontatuoli, joita markkinoitiin keskuksen aulassa. Uuden laihdutuslaitteen ideana oli, että se muistuttaa ratsastusta; laite koostui "satulasta", johon istuttiin, ja joka sitten alkoi hytkyä ja heilua ratsastusta muistuttavasti. Koko idea oli niin uskomaton, että emme voineet olla nauramatta istuessamme jokainen vuorotellen satulaan, varsinkin kun jokaisen ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoiset laitteen lähtiessä käyntiin. Kaiken huippuna oli vieressä tv:ssä pyörivä mainosvideo, jossa kymmenisen nuorta mallityttöä puettuina valkoisiin paljastaviin cowboy-asuihin ja -hattuihin ratsasti laitteella hekumallinen ilme kasvoillaan modernin musiikin tahtiin. Olin kuolla nauruun, vaikka markkinointikampanja oli tietysti ihan vakavissaan. Aulassa mainostettiin myös hierontatuoleja; isoja nojatuoleja, joissa oli kaukosäädin, josta voi valita mitä haluaa hierottavan. Olisin voinut istua siinä tuolissa huonosti nukutun yön ja kaiken sen kävelemisen jälkeen vaikka kuinka kauan, mutta valitettavasti myyjät pyrkivät tulemaan sammuttamaan laitteen.

Otettuamme ulkopuolelta muutaman kuvan Petronas-kaksoistorneista suuntasimme kävellen kohti Menara Kuala Lumpuria, eli Kuala Lumpur-tornia, joka on 421 metriä korkea tv-torni, jossa on näköalatasanne 276 metrissä. Näimme tornin kyllä koko matkan ajan, mutta tuntui ettemme lähestyneet sitä ollenkaan. Emme halunneet ottaa taksia niin lyhyen matkan takia, koska arvelimme tulevamme joka tapauksessa huijatuksi hinnassa. Lopulta tornille löytyi yksi reitti jonkinlaisen luontoalueen läpi. Valitettavasti torni vain sijaitsi kukkulalla, jonne johti pitkät ja jyrkkyydeltään vaihtelevat portaat. Kaiken sen kävelyn ja aamun kiipeämisen jälkeen tämä ei hirveästi innostanut, mutta kiipeämään lähdimme. Tuntui, että juuri kun ei jaksaisi enää, portaat vain jyrkkenivät. Huipulle selvittiin kuitenkin, ja lopulta tornin luo, mutta koko loppuillan suhtauduimme pienempäänkin portaikkoon uskomattomalla epäluuloisuudella - jopa ylikulkusilta kadun yli tuntui mahdottomalta. Tornilla selvisi, että sisäänpääsymaksu oli kalliimpi kuin olimme odottaneet, mutta kaiken sen kiipeämisen jälkeen emme halunneet luovuttaa. Hissimatka (joka kesti vajaan minuutin) vei meidän vihdoin näköalatasanteelle, jossa saimme vielä kuulokkeet, joista kuului englanninkielinen selostus. Näköala oli tietysti huikea ja korkeimmatkin kerrostalot kovin matalia, autot kaduilla olivat ihan pikkiriikkisiä.

Laskeuduttuamme hissillä tornista otimme taksin toiseen ostoskeskukseen, jossa jotkut olivat kuulleet olevan vuoristoradan ja halusivat nähdä sen. Taksi maksettiin valmiiksi taksitiskillä, josta saatu lappu sitten annettiin kuskille. Ostoskeskuksesta tosiaan löytyi sisältä vuoristorata ja muitakin laitteita, mutta lopulta kaikki päättivät olla menemättä siihen (minä olin päättänyt tämän heti huomatessani vuoristoradan olevan pää-alaspäin-tyyppiä). Sen sijaan lähdimme illalliselle ostoskeskuksen ylimpään, eli kymmenenteen, kerrokseen. Paikka oli varsin samanlainen kuin singaporelaisissa ostoskeskuksissa, useita ruokakojuja, joista vain valitsee mieleisensä. Söin korealaisittan paistettua kanaa ja riisiä, hyvää oli. Ruuan jälkeen hajauduimme vielä kiertelemään tunniksi ostoskeskusta, en taaskaan ostanut mitään. Vaatekaupoissa tuntui olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus että halvimpien vaatteiden rekeissä luki "ei kokeilua!".

Yhdeksältä kokoonnuimme aulaan ja otimme taksin kohti bussiasemaa, koska halusimme varmistaa saavamme ne paikat bussiin (Carli oli kuullut ylibuukkauksista). Paikat oli ok, ja osa porukasta lähti vielä katselemaan pikaisesti Chinatownia. Minä, Carli, Irene ja Gunnar odoteltiin heitä bussiasemalla. Irene ja Gunnar eivät tulleet bussilla takaisin, vaan jäivät joidenkin muiden tuttujensa kanssa vielä sinne. Puoli yhdeltätoista tapasimme taas toisemme ja siirryimme laiturille. Tällä kertaa bussi olikin oikein hieno, rivissäkin oli vain kolme istuinta niin, että yksi oli erikseen, sitten käytävä ja sitten kaksi vierekkäin. Istuimet oli nojatuolityyppiset, ne sai mukavasti takanojaan ja jalkojenkin alle nousi sellainen istuintyyny. Bussi lähti kohta yhdentoista jälkeen ja väsyneenä nukahdin melko pian.


Carli, Asma ja Carlin paluumatkaa varten ostamat sukat, ettei jalat palelisi!

Kahden jälkeen havahduin siihen, että bussissa oli valot ja melko paljon ihmisiä oli nousemassa pois. Bussi pysähtyikin isonnäköiselle bussiasemalle ja mietin, että olemme varmaan jossain isossa kaupungissa matkan varrella. Hetken kuluttua tajusin kuitenkin Yutan ja Edin juttelusta ja ikkunasta näkemistäni kylteistä, että olimmekin itseasiassa jo Johor Bahrussa! Bussi oli siis ollut todella nopea, ajanut kolmessa tunnissa matkan, johon menomatkalla meni viisi tuntia. Toisaalta se ei ilmeisesti ollut pysähdellytkään matkalla. Lyhyen ajomatkan kuluttua olimmekin taas rajalla. Jonoja ei onneksi paljon ollut, ja molemmat passintarkastukset sujuivat ongelmitta. Singaporen puolella meni tietysti vielä aikaa, että bussi ajoi keskustaan. Taksit saimme melkein heti ja puoli neljän jälkeen olimme jo PGP:ssä. Olisin ollut suihkun tarpeessa, mutta en kertakaikkiaan jaksanut, vaan kävin suoraan nukkumaan.

Olin laittanut aamuksi kellon soimaan yhdeksitoista, etten nukkuisi aivan älyttömän pitkään, mutta kyllä siinä kahteentoista meni, että sain itseni ylös. Tänään olen sitten kirjoitellut tätä ja yrittänyt toipua matkasta. Väsyttää edelleen. Seitsemäksi menen kanttiiniin syömään ja juttelemaan vielä Hong Kongin matkasta. Nyt taidan suunnata kauppaan ostamaan jotain syötävää tännekin. Huomenna sitten esittelen Suomea mahdollisille tuleville vaihto-oppilaille taas pirteänä ja monta kokemusta rikkaampana! Tällä hetkellä tuntuu, että aivot ei vielä ihan käsitä täysin kaikkea, mitä 32 tunnin Kuala Lumpurin matkan aikana tapahtui. Mutta todisteena on ainakin passissa kaksi leimaa siitä, että Malesiaan olen mennyt 1.9. ja takaisin tullut 3.9.