Tasa-arvoasiaa ja kulttuurieroja

Avasinpa suuni consumer behaviour-kurssilla, lähinnä koska en vaan voinut pitää sitä kiinni, kun feministipuoleni nosti päätään. Keskusteltiin ihmisten tarpeista ja toiveista ja haluista jne, ja opettaja nosti sitten aiheeksi timanttisormuksen. Mihin timanttisormusta tarvitaan? Mitä tarpeita se täyttää? Vastaukset oli tätä normaalia, symboloi ikuista rakkautta jne. Mutta jokupa sanoikin, että jos miehellä on varaa ostaa naiselle timanttisormus, se tarkoittaa myös, että miehellä on varaa muutenkin elättää perhe. Ts. timanttisormuksella mies todistaa pystyvänsä olemaan hyvä aviomies, kun pystyy elättämään perheensä. Tässä vaiheessa pohjoismaalaisessa yhteiskunnassa kasvaneella jo alkaa hiukan nousta karvat pystyyn. Seuraavaksi opettaja nosti aiheena esille ns. oikean käden sormuksen. Ideana on, että jos nainen haluaa timanttisormuksen, hänen ei tarvitse odottaa sitä mieheltä, vaan nainen voi ostaa itse haluamansalaisen timanttisormuksen oikeaan käteensä (kun vasemmassa on tietysti se kihla/vihkisormus). Nykyaikainen nainen on siis tarpeeksi itsenäinen pystyäkseen itse ostamaan itselleen timantin, jos niin haluaa, ihan vain hemmotellakseen itseään jne. Koko ajatus on tottakai timanttisormuskauppiaiden lanseeraama: naisille saadaan näin myytyä kaksi timanttisormusta yhden sijaan. Mutta tässä tulee nyt jutun juju: opettaja kysyi, että kuka sitten maksaa tämän oikean käden sormuksen ja miltei koko luokka vastasi yhteenääneen, että MIES TIETENKIN! Siis hetkinen...Sormus, jonka nainen voi ostaa itselleen todistamaan omasta itsenäisyydestään jne, maksetaan siis myös MIEHEN rahapussista? Juu, tässä vaiheessa käteni singahti viittaamaan luultavasti varsin kuumeisesti. Sanoin olevani hyvin yllättynyt, koska minusta kuulosti varsin selvästi siltä, että oli tietysti tarkoitus, että nainen OSTAA ITSE sen oikean käden sormuksen, enkä voisi kuvitellakaan, että ostaisin sellaisen miehen rahoilla (jos mies haluaa sellaisen lahjoittaa, on aivan eri asia...nyt oli siis todellakin kyse naisen itse itselleen ostamasta sormuksesta). Sanoin myös olleeni yllättynyt siitä, että timanttisormus voitaisiin nähdä ikäänkuin lupauksena siitä, että pystyy elättämään perheen ja kysyin, että ajatellaanko Singaporessa näin, kun minä olen tottunut ajattelemaan että parisuhde on tasavertainen ja molemmat elättävät itsensä. Kuulemma vielä ajatellaan, vaikka tietysti globalisaatiokin vaikuttaa jo. Kuten eräs singaporelaistyttö asian esitti; kaikki mikä on hänen on sinun ja kaikki mikä on sinun on myös sinun. Toisin sanoen naiset ovat kyllä itsenäisiä, mutta miehen odotetaan silti elättävän perheen ja maksavan myös naisen menot.

Haluan nyt tähän korostaa, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että mies haluaa lahjoittaa minulle vaikka koruja (vaikka sen timanttisormuksen) tai maksaa aterian tms, mutta en oleta, että miehen missään nimessä kuuluisi maksaa minun kulujani (tai sitä ateriaakaan). Yhtä hyvin minä voin ostaa lahjoja tai tarjota ravintolassa. Jos molemmat ansaitsevat rahaa (tai kumpikaan ei ansaitse), ovat kulutkin yhteiset. Tietysti on eri asia, jos toisen tulot ovat selvästi pienemmät, jolloin molemmilla kyllä pitäisi olla sama elintaso. Mutta jos käy töissä, niin pystyy kyllä huolehtimaan kuluistaankin. Ottakaa huomioon, että nämä tytöt, jotka olivat sitä mieltä, että miehen on elätettävä perhe, opiskelevat yliopistossa bisnestä! Aika epäreilua siis minusta, että miehen pitäisi elättää heidät tulevaisuudessa, vaikka todennäköisesti heilläkin on hyvät ammatit. On eri asia, jos toinen esim.hoitaa lapsia kotona, mutta eihän sen kotiin jäävän silloinkaan tarvitse olla nainen (ja epäilijöille tiedoksi: kyllä, parempi puoliskoni tietää mielipiteeni asiaan, eikä ole vielä karkuun juossut). Sitäpaitsi pohjoismaalaisessa (kohtuullisen) tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kasvaneena minusta tuntuisi nöyryyttävältä joutua pyytämään jatkuvasti rahaa mieheltä. Näen tämän siis niin, että jos mies elättää naisen, se antaa ymmärtää, ettei nainen pysty siihen itse. Ja tottakaihan nainen pystyy!

Timanttisormuksista tuli muutenkin kulttuurienvälistä keskustelua. Minä, belgialainen poika ja saksalainen poika oltiin nimittäin ainoat, jotka olivat sitä mieltä, että timanttisormus ei ole mitenkään välttämätön, eikä todista mitään rakkaudesta; päinvastoin sen voi nähdä jopa niin, että nainen yritetään ostaa sillä timantilla. Minä ja belgialainen selitimme vuorotellen, että timanttisormuksia kyllä käytetään meilläkin, mutta se ei ole vanha perinne, eikä kukaan ihmettele vaikka sormuksessa ei timanttia olisikaan, varsinkaan isoa sellaista. Korostimme sitä, että rakkaus ei timanttisormusta tarvitse: itseasiassa Belgiassa onkin kuulemma enemmän muotina käyttää vihkisormuksena jotain hyvin yksinkertaista tyyliin "rakastan sinua niin paljon, ettei mikään timantti sitä kuitenkaan kuvasta/ettei mitään timanttia tarvita kertomaan siitä". Singaporelaisille timanttisormus taas tuntui olevan samanlainen välttämättömyys kuin amerikkalaisille, ja heitä kummastutti kovasti meidän asenteemme. Erityisesti ilmeisesti ihmetytti se, että tämä ei ollut pelkästään miespuolinen mielipide, vaan minä olin yhtä mieltä siitä, ettei timantit rakkaudesta todista.

Loppuun haluan vielä sanoa, että tämä ei todellakaan tarkoita, että mulla olis mitään timanttisormuksia vastaan ja ettenkö sellaista itse haluaisi tulevaisuudessa. Se vaan ei ole mikään välttämättömyys, eikä minusta tule sosiaalista hylkiötä, jos miehelläni ei siihen ole varaa (en tosin aio mennä naimisiin, ennenkuin on ;) ). Ja juu, tästä tuli vähän saarnaava ja paasaava teksti, mutta tiedättehän te mun äidin mielipiteen tasa-arvoasioissa ja omena ei tunnetusti kauas puusta putoa...